Koira autoon, tankkaamaan ja Helsinkiin hakemaan Iitu. Tämän päivän etukäteen valmistelematon toimintasuunnitelma. Lenkkivermeet yllä, yhtäkkinen ajatus lähteä jonnekin ja pirautus kaverille. Yleensä nämä extempore-reissut ovat ihan piristäviä.

Jakiksen hiekkakuopilla olen käynyt kerran aikaisemmin, Iitun kanssa noin pari vuotta sitten. Hieno paikka sekin. Aivan vieressä oleva koirapuisto lähes takaa, että kuopat tunnetaan myös koiranomistajien keskuudessa. Koiria oli irti ja kiinni. Jonkin verran porukkaa kulki ohi, joten syrjäistä ja häiriötöntä paikkaa etsivälle saattaa kyseinen alue olla hieman rauhaton.

Positiivista ihailua herätti eräskin koirakko. Suomenajokki, suomenpystykorva ja karkkarimäykky vapaana ja hallinnassa, samassa seurueessa. Vapaanapito on monille selviö, mutta metsästyskoirien kohdalla asiaan liittyy paljon kyseenalaistusta. On mukava nähdä kuinka ennakkoluuloja rikotaan onnistuneesti.

Iitun ottamia kuvia pääsee katsomaan tämän linkin takaa


Ajatus toisesta koirasta myllää päässä. Turo on edelleen paras, tietenkin, mutta arjesta on tullut hiukan tasapaksua. Joskus kun vielä Turon kanssa oli kädet täynnä tekemistä, ei vastaavanlaisesta paatumisesta ollut merkkiäkään. Nyt perushallinta on kunnossa eikä arki tuota suurempia haasteita. Kaipaan jotain opittavaa, jotain uutta. Olen sallinut itselleni, että koirat on mulle se The Juttu. Mun harrastus. Olen ollut onnellisimmillani silloin, kun koirat ovat vieneet vapaa-ajastani suurimman osan.

Eihän mikään estä lähtemästä ja tekemästä, mutta innostuksen löytäminen on aina vaan vaikeampaa. En tiedä osaako muut samaistua. En valita Turon takia, olen siihen tyytyväinen, mutta kaikki on jo pitkään ollut niin tuttua ja tavallista, ennalta-arvattavaakin. Jollain tapaa sitä jopa kaipaa niitä mokia ja virheitä, joiden pohjalta voisi lähteä kehittämään itseään. Edistymisen tunne on monasti mitä palkitsevinta.

Toistaiseksi ei mitään ole pennun hankinnan eteen tapahtunut, mutta enhän mä jatkuvasti voi märehtiä ja miettiä, että joskus sitten. Joskus senkin täytyy olla nyt, eikä aina vaan "ehkä vuoden päästä".

Ajanviettoa

Perjantaina lähdettiin taas Katia & Cyttää tapaamaan. Tuli otettua zoomi mukaan Katin toiveesta. Yllättävää kyllä, olin itsekin tyytyväinen päivän kuvasatoon. Kuvausintoni on ollut jo pitkään katkolla. Pelkästään omaksi iloksi tulee kuvattua todella vähän ja silloinkin kun sellainen harvinaislaatuinen kerta tulee eteen, ovat kuvat yleensä sen verran hirvittäviä, että en viitsi julkaista niitä missään.

Näin ensimmäistä kertaa valkkari Wantun, Katin äidin koiran. Wanttu tottisteli ja Turo harjoitteli paikkamaakuta taka-alalla ennen kuin pääsi itse tokostelemaan. Paikkamakuusta se pääsi hiljaa livahtamaan pari kertaa kun silmä vältti, mutta tuli aina luokseni. Siitä se oli helppo palauttaa paikalleen, vaikka oikeaoppisempaa olisi ollut kieltää heti pelkistä aikomuksistakaan nousta. Etsimen läpi on vaan hankala nähdä joka suuntaan. Tällä tavalla sitä vaan sekoitetaan viattoman eläinparan päätä! Siellä se lopulta pysyi, vaikka kentän ohitti kaksi remmissä räyhäävää kääpiösnautseria. Ei se ihan viilipyttynä tilanteesta selviytynyt, tuijotteli tarkkaan ja huohotteli, että ei kai nuo tule tuolta päälle. Mutta pysyi kuitenkin.

Pyörähdettiin Haltialassa, mutta kuvia ei pelloilta tullut otettua. Ainoat kuvat sieltäpäin ovat Torpparinmäen jalkapallokentältä. Paljon oli kuitenkin porukkaa, volvolla sai tosissaan väistellä ihmisiä. Kunhan saatiin auto sopivaan paikkaan parkkiin ja koirat pihalle, totesi heti yksi äkäinen pyöräilijä, että koirat on pidettävä kiinni. Mulla oli siis Turo vapaana käskyn alla. Oltiin poistumassa autolta pelloille, mutta sillä kymmenen metrin matkalla pääsi jo joku huomauttamaan. En aina ymmärrä tätä Suomen koirakielteisyyttä. Koirat tulisi pitää aina hihnan jatkeena, räkyttämässä milloin millekin. Koiran hallintaan kiinnitetään huomiota tasan sen verran, että koira edes roikkuu jonkinnäköisen narun varassa.

Pelloilla kävellessämme saatiin idea lähteä Firalle Tuusulaan. Varmaan moni täkäläinen Firan jo tietääkin. Sellainen kiva monttu, jossa saa myös koiria uittaa. Tai ainakin toistaiseksi on saanut. Kati ei ollut aiemmin siellä käynyt, joten halusin näyttää paikan. Turo ui, Cyttäkin vahingossa pulahti kepin perässä.

• • • • •

Muuten vapaat ovat sujuneet rauhallisesti. Lauantaina grillattiin ja iltasella Turo pääsi metsään juoksemaan siskon koirien kanssa.

Sunnuntai meni murehtiessa kun Turo hieman pidemmän aamulenkin ja levon jälkeen alkoi ontumaan oikeaa takastaan. Iltaan mennessä se oli jo lopettanut ontumisen. Koiran olemuksesta ei muuten huomannut, että se olisi kipeä. Turo antoi käpälöidä, tunnustella, painella ja venytellä molemmat jalkansa kauttaaltaan. Ei aristellut, ei vastustellut. Jalka ei siis ollut kosketusarka, Turo kun reagoi kipuun melko herkästi. En erottanut kuumotusta tai turvotusta. Oireet olivat merkilliset, eikä vastaavaa ole tapahtunut aiemmin. Törmäyksen seurauksena Turo on toki ontunut, mutta kertaalleenkin saimme diagnoosiksi vain puulajan, kun koirapuistossa pamahti tanskandoggi kylkeen. Osteopaatille täytyy nyt varata aikaa. Lonkat kuvattiin tammikuun lopussa lääkärin arviolla B/A.

Harmittaa ja huolestuttaa. Paljon ajatuksia pyörii päässä, eikä niitä kaikkia saisi tähän edes kasatuksi. Äiti ei tietenkään ota vakavasti, sanoo vaan että hätäilen turhaan. Vanhenemisen merkkejä? Ei helpottaisi sekään. Vanhuuden oireet yleensä lisääntyvät ajan mittaan. Ei mun Turo voi vielä olla vanha...

Tänään en enää saa nauttia vapaapäivästä vaan suuntaan iltavuoroon. Kotiväki jää seurailemaan tilannetta.