Päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Samalla mieliala kohenee kuin itsestään. Kuluvalle vuodelle on suunnitteilla koira-aiheista tapahtumaa, enkä malttaisi millään odottaa kevättä. Loppuvuosi kului miten kului, enkä voi kehua olleeni kauhean aktiivinen koirarintamalla. Kuitenkin uutta puhtia on latautunut minuunkin ja katselen eteenpäin tyytyväisin mielin.

Koirallisesta seurasta ehti tulla taukoa, mutta saimme aikaiseksi tavata Katia ja Cyttää pitkästä aikaa ja ymmärsin taas miten kiitollinen saan olla noinkin hyvästä kaverista. Meidän koiramme pelaavat yhteen loistavasti, eikä tarvitse pelätä ainakaan yhteenottoja. Mukava kokoonpano! Rentoa lenkkeillä tällä porukalla. Cyttä ymmärtää Turon omalaatuisen leikkimistyylin, eikä niillä Millinkään kanssa huonosti mene. Muistan kuinka alkuun Cyttä hieman väisteli ja inhosi Milliä ja suosi täysin pelkästään Turoa, mutta pikkuhiljaa tiimi hitsautui yhteen. Katin kanssa juttua riittää joka kerralla enemmän kuin ehtii suusta saada sanoja ulos. En tiedä onko mulla koirasaralla kohdannut ajatusmaailmat kenenkään kanssa yhtä hyvin.

Anyways...

Omieni kanssa olen koittanut päästä eteenpäin tokostelussamme. Olen joutunut tarkastelemaan omaa toimintaani ja siitä varmasti löytyy moitittavaa enemmän kuin sietäisin kuulla. Koirille olen jotenkin saanut taiottua ihan hyvän vireen ja niiden motivaatio säilyy yllä pidempään. Treenin voi todella lopettaa parhaimpaan kohtaan, eikä kummankaan into laannu muutaman minuutin jälkeen aivan ennustamatta, kuten aiemmin tuppasi käymään. Olen kylläkin siirtynyt myös Turon kanssa ruokapalkkaan ja treenaan koirat peräkkäin. Millin ensin, koska Turolle kateus tuntuu lisäävän kiinnostusta tekemiseen.

Treenaan yksin sisätiloissa tai oikeammin kellarissa kuivaushuoneessa, sillä siellä on tilaa(/tekemisemme eivät kestä päivänvaloa?). Olen videoinut treenit ja sain kohdata lannistavan totuuden. On mulle siitä sanottu, mutta en ole noteerannut, sillä Turon kanssa kaikki on ollut aina vähän vaikeaa. Turo poikittaa ja edistää aivan tautisesti. Asiaa täytyisi lähteä korjaamaan, mutta pelkään tavalla tai toisella ryssiväni koko homman. Turo on aikamoinen herkkis, eikä se suuresta yllyttämisestä ja kannustamisesta huolimatta uskalla aina yrittää, vaan toisinaan päättää mieluummin luovuttaa. Lisäksi se lukee minun ajatuksiani liiankin hyvin ja aivan varmasti huomaa jos minä yhtään turhaudun. Sitä on aika raastavaa katsella, enkä haluaisi tehdä virhettä nyt kun koira jopa innostuu tekemisestä. Mietin korjauskeinoja ja niitä onneksi on, mutta ongelman kitkeminen vaatisi paljon toistoja ja ehkä myös apuohjaajan huomauttelemaan. Videolla huomaan itse olevani aivan mutkalla ja Turo tietty hakee minusta valtavasti vartaloapuja.

En osaa päättää olisinko itselleni armollinen ja puuhailisin koiran kanssa vähemmän täsmällisesti keskittyen koiran hyvään motivaatioon, vai koitanko kuitenkin panostaa tekniikkaan. Molempi parempi? Varmaan täytyisi ottaa iso harppaus taaksepäin, sillä koiralle on aikoinaan pohjatkin opetettu miten sattuu.

Asiaa ei helpota se, että kummallakaan ei ole luonnostaan suuri työskentelyinto, vaan ne tekevät aika pitkälti pelkälle palkalle. Ne pärjäisivät aivan loistavasti ilman ylimääräistä tekemistä ja selviäisivät pelkillä lenkityksillä. Harva koira tekee pelkästään ohjaajalle, mutta koirissa on silti eroja. Kun lähipiirissä on pari palveluskoirarotuista motivoitunutta tekijää, tuntuvat nämä omat vähän kakkoslaadun seurakoiraviritelmiltä. Pelkästään motivoimiseen on täytynyt panostaa paljon. Monta kertaa olen meinannut luovuttaa ja niin olen oikeastaan tehnytkin, mutta jostain on löytynyt aina pieni pilkahdus uutta toivoa. Viimeisimmät koitokset ovat yllättäneet minut positiivisesti ja koirat ovat osoittaneet edes pientä edistystä. Kahden koiran treenaaminen mahdollisesti helpottaa minua, kun kumpikin toimii vähän eri tyylillä ja ovat yleensäkin erilaisia treenattavia. Oma motivaatio säilyy, eikä kummankaan ongelmat paista niin selkeästi silmään. Niitä arvostaa kumpaakin omalla tavallaan, vaikka tuskin niistä mitään kisatykkejä saa koskaan leivottua.

Koitan saada videomatskua kasaan ja koostaa touhuistamme myöhemmin videon täällä näytettäväksi.


Hyväksi havaitsemani treeninamit olivat loppumaan päin, joten kysäisin Janettea lähtemään kanssani Porvooseen niitä hakemaan. Sattui hyvä tuuri kun hänelläkin oli tänään vapaapäivä. Treeninappuloiden koko oli kasvanut ainakin puolella, mutta ostin kuitenkin yhden laatikon. Olin päättänyt ostaa myös noutokapulan ja sellainen lähti mukaan...ja vähän muuta.





Muistan hyvin sen ajan, kun minulla ei ollut tarvetta ostella koiralle sen kummemmin mitään. Tarvittavat hihnat ja pannat omistin jo ja lelutkin olivat yleensä aivan tarpeettomia, sillä Turon mielestä parhaat asiat löytyvät pihalta maasta. Kepit, kivet, kävyt, lumipallot ja lehdet... Millin mukana tuli pantoihin ja hihnoihin kohdistuva ostohuuma, mutta leluja ja treenikamppeita olen ostellut nurkkiin pyörimään vailla käyttäjää.

Itse asiassa krääsää tulee hamuttua syystä. Todennäköisesti kompensoin sillä täyttämätöntä tyhjiötä, harrastuskoiran paikkaa. Tiedostan resurssini ja kolmatta koiraa en toistaiseksi halua sekoittamaan pakkaa, mutta malinoiskuume kovasti kolkuttelee takaraivossa. Olen tankannut teoriaa ja päässyt paremmin tutustumaan koiraharrastamiseen. Tieto lisää tuskaa, näin voi sanoa. Olen tottakai kiinnostunut tutustumaan asioihin täysin teoriapohjalta, mutta välillä tulee palava kaipuu päästä kokeilemaan asioita käytännössä. Sen mitä voin, yritän tehdä näiden nykyisten kanssa.

Kutkuttaa ajatus uudesta ja ehkä vieraan tuntuisestakin koirasta, uusista haasteista ja uuden oppimisesta.

Ympärilläni on hyvä luotto ja minut tuntevat minuun uskovat, eivätkä pelkää, että en koiran kanssa pärjäisi. Osa on minua jopa hoputellut. Minä olen asettanut tiettyjä vaateita itselleni ja elämäntilanteelleni, enkä aio hätäillä ennen kuin asiat ovat haluamallani mallilla. Välillä kysellään olenko kasvattajiin ollut yhteydessä, mutta en halua kiusata itseäni, kun ajankohdasta ei ole vielä mitään selvyyttä.

Noutokapulan ostin itse asiassa Turolle ja toki myös tulevaa varten. Olemme harjoitelleet esineen nostoa tähän asti pahvitötteröllä. Noutokapula tarttui matkaan ja päätin testata Turon suhtautumista ruokinnan yhteydessä. En tiennyt miten koira reagoi painavampaan ja eri muotoiseen esineeseen, mutta pienen empimisen jälkeen se todella nosti esineen hampaillaan ja kohta toi minulle käteen asti. Tätä nostoharjoittelua olen tehnyt naksuttimen kanssa. Hyvä ote koiralla ei kapulaan ole, mutta kaikki hömppäily toimii jonkinmoisena lääkkeenä minun treenikuumeeseeni. Millin kanssa ei olla vielä naksuteltu, mutta saattaa sekin päivä tulla eteen.

Arkuus arjen kaverina

Aamulenkillä törmäsimme vanhoihin tuttuihin, walesinspringerspanielinarttuun ja tämän omistajaan. Millille koirakko on vieraampi, mutta Turo ja Anni-walesi ovat suunnilleen saman ikäisiä ja tunteneet toisensa nuorilta päiviltä saakka. Turon ilme valpastui ja päästin sen vapaaksi. Se meni empimättä tervehtimään harmaantunutta muoria. Milli sai arastellen tehdä tuttavuutta ensin hihnassa, ennen kuin vapautin senkin. Annin omistaja on vanhempi mies, joka hetken kuluttua ihmetteli ääneen Turoa joka nojautui tämän jalkoihin ja nautti rapsutuksista. "Seitsemän vuotta se on minua väistänyt". Milli on sosiaalinen ja meni tietenkin epäröimättä silitettäväksi, mutta Turolta tuo oli aikamoinen tempaus. Minä en ollut yllättynyt, vaikka Annin omistaja ihmetteli. Minä vain hymähdin ja totesin Turon olevan tuollainen.

En tiedä vaikuttiko Turon yhtäkkiseen rohkaistumiseen tapaus viime viikolta, kun iltalenkillämme tuntematon humalainen nuori mies pysähtyi juttelemaan ja tekemään tuttavuutta koirieni kanssa. Turolle tilanne oli vaikea. Ei sitä käy kieltäminen. Pimeässä aivan vieras, viinalta haiseva mies oli Turon mielestä epäilyttävä. Se väisteli hihnan mitallisen verran ja päästi kimeää vinkunan sekaista murinaa. Millille tuo ihminen oli aivan kuten kaikki muut, siis ihana!

Olisin voinut perääntyä tilanteesta ja jatkaa matkaani, mutta jäin kuitenkin juttelemaan ja katselemaan täysin eri tavalla suhtautuvia koiriani. Mies kertoi omistaneensa saksanpaimenkoiran ja myöhemmin saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran sekoituksen. Hän halusi tutustua Turoonkin, eikä luovuttanut vaikka minä pienen houkuttelun jälkeen päästin uskoni menemään.

Seisoin räntäsateessa 20-30min ja Turo pikkuhiljaa edistyi pelkonsa kanssa. Alkuun se söi lunta miehen kädestä, sitten empien ja puoliväkisin antoi miehen rapsutella leuan alta. Pian niskaa, sitten selkää... Välillä perääntyi nopeasti säikähdettyään miehen liikahdusta. Mies oli maan tasalla kyykyssä koko tuon ajan. Vähän myöhemmin Turo tarjoutui itse rapsuteltavaksi ja lopulta jo nojaili miehen jalkoihin, eikä enää väistäyt vaikka mies nousi seisomaan.

Jotkut sanovat, että Turo on arin koira jonka ovat koskaan tavanneet ja katsovat minua pistävän syyllistävästi. Jotkut eivät ehdi piirrettä huomata ja lohduttelevat, että ei se ole yhtään arka, korkeintaan hieman varautunut. En aina erota selkeää logiikkaa Turon valikoidessa kehen se luottaa ja kuita pelkää. Tiedän kuitenkin laimilyöneeni sosiaalistamisen pentuna, mutta en tiedä miten paljon olen loppupeleissä hävinnyt, Turoa on kuitenkin raahattu erilaisiin paikkoihin aikuisena. Tiedän Turon isän olevan arka, ja olen myös omilla silmilläni nähnyt yhden Turon sisaruksista aikuisiällä, jolla samaa ongelmaa. Myös muista pennuista saanut kuulla vastaavanlaista juttua. Ikävä kyllä ne ovat kaikki hävinneet jonnekin, enkä viimeaikaisia kuulumisia tiedä. Yksi pennuista lopetettiin muistaakseni 4-vuotiaana, kun tarinan mukaan haukkasi lenkkeilijää pohkeesta. Onhan Turo toki purrut minuakin. Kokematon nuori koiranomistaja yksin ensimmäisen koiransa ja sen ongelmien kanssa... Onneksi opin tuntemaan koiraa ja vaikeudet kääntyivät hiljalleen kohti voittoa. Mikään ihmekoira Turo ei vieläkään ole, mutta paljon sen kanssa ollaan päästy eteenpäin.

En silti voi nähdä Turoa ihanteellisena koirana, vaikka erittäin rakas ja opettavainen se minulle on ollut. Jotkut ovat kehuneet meidän suhdettamme ja Turon kuuliaisuutta. Se on todellisuudessa epävarma koira, jonka uho on pelkkä kangas tai vaate, jonka takana koiralla todellista toimintakykyä ei ole. Kurjan suora ja rehellinen totuus.

Ei se mikään ongelmakoira ole. Ei enää. Se voi päällepäin näyttää aivan järkevältä otukselta, se tukeutuu minuun eikä koe jatkuvaa tarvetta rähjätä jollekin. Joskus se pääsee näyttämään epäileväisyytensä, ja silloin saan taas paljon puhuvia katseita ja joskus jopa suoria kysymyksiä koiran kohtalosta. Moni veikkaa, että koiralla on huonoja kokemuksia.

Milli sen sijaan osoittaa pienehköä arkuutta muita koiria kohtaan, mutta sen keissi on huomattavasti helpompi. Nyt se on taas hiukan sulkeutunut ujouteensa, kun emme pitkään aikaan ole hyödyntäneet koiraseuraa. Sosiaalistamalla tuohon epävarmuuteen on voinut valtavasti vaikuttaa. Millillä ei ole huonoja kokemuksia muista koirista, mutta pentuaikana sen elämään kuului vain oman perheen toinen koira ja minun Turo. Millillä esiintyi myös ääniarkuutta ja se säikkyi mm. kaukana kaikuvia hälytysajoneuvon ääniä. Viimeksi kun amppari ajoi pillit vinkuen ohi, ei koirassa näkynyt pelokkuutta.

Uskon vahvasti, että todellinen arkuus on perinnöllinen ongelma. Voi se olla opittuakin, mutta opitusta arkuudesta pääsee siedättämällä eroon. Turo sen sijaan jatkaa varmasti vanhoille päivilleen saakka totuttua linjaa, eli yllättää jatkossakin.

Usein Turo on ihmisiä kohtaan pelkästään välinpitämätön, eikä sen arkuus aiheuta arjessa minulle ongelmia. Sen sijaan esteitä se asettaa monelle tekemiselle, kuten harrastamiselle. Olen potenut huonoa omatuntoa koiran arkuuden vuoksi ja joutunut miettimään missä minä olen epäonnistunut. Tiedän kuitenkin, että Turo ei ole ainoa laatuaan, vaan arkoja koiria on lukuisia. Joillakin se nähdään lähes rotuominaisuutena, eivätkä jotkut pienet koirat näytä uhkaavilta vaikka vähän räksyttävätkin.

Minua on helpottanut arkuuden tunnistaminen ja myöntäminen.