Aamulenkillä törmäsimme vanhoihin tuttuihin, walesinspringerspanielinarttuun ja tämän omistajaan. Millille koirakko on vieraampi, mutta Turo ja Anni-walesi ovat suunnilleen saman ikäisiä ja tunteneet toisensa nuorilta päiviltä saakka. Turon ilme valpastui ja päästin sen vapaaksi. Se meni empimättä tervehtimään harmaantunutta muoria. Milli sai arastellen tehdä tuttavuutta ensin hihnassa, ennen kuin vapautin senkin. Annin omistaja on vanhempi mies, joka hetken kuluttua ihmetteli ääneen Turoa joka nojautui tämän jalkoihin ja nautti rapsutuksista. "Seitsemän vuotta se on minua väistänyt". Milli on sosiaalinen ja meni tietenkin epäröimättä silitettäväksi, mutta Turolta tuo oli aikamoinen tempaus. Minä en ollut yllättynyt, vaikka Annin omistaja ihmetteli. Minä vain hymähdin ja totesin Turon olevan tuollainen.
En tiedä vaikuttiko Turon yhtäkkiseen rohkaistumiseen tapaus viime viikolta, kun iltalenkillämme tuntematon humalainen nuori mies pysähtyi juttelemaan ja tekemään tuttavuutta koirieni kanssa. Turolle tilanne oli vaikea. Ei sitä käy kieltäminen. Pimeässä aivan vieras, viinalta haiseva mies oli Turon mielestä epäilyttävä. Se väisteli hihnan mitallisen verran ja päästi kimeää vinkunan sekaista murinaa. Millille tuo ihminen oli aivan kuten kaikki muut, siis ihana!
Olisin voinut perääntyä tilanteesta ja jatkaa matkaani, mutta jäin kuitenkin juttelemaan ja katselemaan täysin eri tavalla suhtautuvia koiriani. Mies kertoi omistaneensa saksanpaimenkoiran ja myöhemmin saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran sekoituksen. Hän halusi tutustua Turoonkin, eikä luovuttanut vaikka minä pienen houkuttelun jälkeen päästin uskoni menemään.
Seisoin räntäsateessa 20-30min ja Turo pikkuhiljaa edistyi pelkonsa kanssa. Alkuun se söi lunta miehen kädestä, sitten empien ja puoliväkisin antoi miehen rapsutella leuan alta. Pian niskaa, sitten selkää... Välillä perääntyi nopeasti säikähdettyään miehen liikahdusta. Mies oli maan tasalla kyykyssä koko tuon ajan. Vähän myöhemmin Turo tarjoutui itse rapsuteltavaksi ja lopulta jo nojaili miehen jalkoihin, eikä enää väistäyt vaikka mies nousi seisomaan.
Jotkut sanovat, että Turo on arin koira jonka ovat koskaan tavanneet ja katsovat minua pistävän syyllistävästi. Jotkut eivät ehdi piirrettä huomata ja lohduttelevat, että ei se ole yhtään arka, korkeintaan hieman varautunut. En aina erota selkeää logiikkaa Turon valikoidessa kehen se luottaa ja kuita pelkää. Tiedän kuitenkin laimilyöneeni sosiaalistamisen pentuna, mutta en tiedä miten paljon olen loppupeleissä hävinnyt, Turoa on kuitenkin raahattu erilaisiin paikkoihin aikuisena. Tiedän Turon isän olevan arka, ja olen myös omilla silmilläni nähnyt yhden Turon sisaruksista aikuisiällä, jolla samaa ongelmaa. Myös muista pennuista saanut kuulla vastaavanlaista juttua. Ikävä kyllä ne ovat kaikki hävinneet jonnekin, enkä viimeaikaisia kuulumisia tiedä. Yksi pennuista lopetettiin muistaakseni 4-vuotiaana, kun tarinan mukaan haukkasi lenkkeilijää pohkeesta. Onhan Turo toki purrut minuakin. Kokematon nuori koiranomistaja yksin ensimmäisen koiransa ja sen ongelmien kanssa... Onneksi opin tuntemaan koiraa ja vaikeudet kääntyivät hiljalleen kohti voittoa. Mikään ihmekoira Turo ei vieläkään ole, mutta paljon sen kanssa ollaan päästy eteenpäin.
En silti voi nähdä Turoa ihanteellisena koirana, vaikka erittäin rakas ja opettavainen se minulle on ollut. Jotkut ovat kehuneet meidän suhdettamme ja Turon kuuliaisuutta. Se on todellisuudessa epävarma koira, jonka uho on pelkkä kangas tai vaate, jonka takana koiralla todellista toimintakykyä ei ole. Kurjan suora ja rehellinen totuus.
Ei se mikään ongelmakoira ole. Ei enää. Se voi päällepäin näyttää aivan järkevältä otukselta, se tukeutuu minuun eikä koe jatkuvaa tarvetta rähjätä jollekin. Joskus se pääsee näyttämään epäileväisyytensä, ja silloin saan taas paljon puhuvia katseita ja joskus jopa suoria kysymyksiä koiran kohtalosta. Moni veikkaa, että koiralla on huonoja kokemuksia.
Milli sen sijaan osoittaa pienehköä arkuutta muita koiria kohtaan, mutta sen keissi on huomattavasti helpompi. Nyt se on taas hiukan sulkeutunut ujouteensa, kun emme pitkään aikaan ole hyödyntäneet koiraseuraa. Sosiaalistamalla tuohon epävarmuuteen on voinut valtavasti vaikuttaa. Millillä ei ole huonoja kokemuksia muista koirista, mutta pentuaikana sen elämään kuului vain oman perheen toinen koira ja minun Turo. Millillä esiintyi myös ääniarkuutta ja se säikkyi mm. kaukana kaikuvia hälytysajoneuvon ääniä. Viimeksi kun amppari ajoi pillit vinkuen ohi, ei koirassa näkynyt pelokkuutta.
Uskon vahvasti, että todellinen arkuus on perinnöllinen ongelma. Voi se olla opittuakin, mutta opitusta arkuudesta pääsee siedättämällä eroon. Turo sen sijaan jatkaa varmasti vanhoille päivilleen saakka totuttua linjaa, eli yllättää jatkossakin.
Usein Turo on ihmisiä kohtaan pelkästään välinpitämätön, eikä sen arkuus aiheuta arjessa minulle ongelmia. Sen sijaan esteitä se asettaa monelle tekemiselle, kuten harrastamiselle. Olen potenut huonoa omatuntoa koiran arkuuden vuoksi ja joutunut miettimään missä minä olen epäonnistunut. Tiedän kuitenkin, että Turo ei ole ainoa laatuaan, vaan arkoja koiria on lukuisia. Joillakin se nähdään lähes rotuominaisuutena, eivätkä jotkut pienet koirat näytä uhkaavilta vaikka vähän räksyttävätkin.
Minua on helpottanut arkuuden tunnistaminen ja myöntäminen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti