Välillä ihmettelen Suomen negatiivista ilmapiiriä ja suomalaisten huonoa suhtautumista koiriin. Myrkkylihapullat, koirankakkapussit, lemmikkien kieltävät asunnot ja koirien kiinnipitofanaattisuus saavat minut joskus miettimään, halutaanko koirat poistaa kokonaan Suomen katukuvasta.

Sillä ajatelkaahan kuinka paljon meillä loppupeleissä onkaan käytösongelmaisia ja epäsosiaalisia koiria. Paljon. En aivan suoraan mene väittämään, että ruoho on vihreämpää aidan tuolla puolen, mutta uskon silti vapaamman koirakulttuurin luovan onnellisempia koiria. 

Törmäsin blogitekstiin, joka heti herätti jonkinlaista lämpöä. 

Meillä on toimistolla koiria. Monikossa. On venhäterrieriä, borderterrieriä, espanjanvesikoiraa, kultaistanoutajaa ja novascotiannoutajaa. Löytyy eriroutuisia, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta.

Miten töissä voi olla koiria? No siten, että koirat ovat sen luonteisia, että ne voivat olla yhteisissä tiloissa keskellä työpäivää. Se vaatii myös sen ettei toimistossa ole allergikkoja ja sen että paikan kulttuuri ei ole tiukkapipoinen. 

Eläimen läsnäolo tuntuu vaikuttavan myös ympäristöön. Eläimen kanssa ei tarvitse keskustella, silittely riittää.

Asiakkaita koirat ovat tuntuneet myös ilahduttavan, tosin ne harvoin ovat asiakastiloissa mutta lasineukkarin takana ohimennen häntää heiluttava tarkastaja on saanut ihastuneita huudahduksia aikaan.

Omassa kulttuurissamme tuppaamme ajattelemaan, että kymmeniä tuhansia vuosia ihmistä palvellut koira onkin yhtäkkiä arvaamaton eläin ja ansaitsee tulla kohdelluksi sellaisena. Ette varmaan olisi arvanneet, jos sanon, että olen eri mieltä asiasta?

Koira on sopeutuva eläin, joka ottaa vahvasti vaikutteita ympäristöstään. Ihminen voi osallistua koiran sopeuttamiseen ja omalla toiminnallaan vahvistaa tai tukahduttaa erilaisia käytösmalleja. Vaikka perustankin monet koulutukselliset näkemykseni ihmisen auktoriteettiin, olen sitä mieltä, että koiran täytyy saada myös itse oivaltaa.

Mutta me pelkäämme koiriamme. Emme välttämättä sitä, että koiramme jonain yönä keksivät syödä meidät, vaan pelkäämme, että koiramme eivät tottele. Pelkäämme erilaisia tilanteita, joissa koiramme saattaisivat käyttäytyä huonosti. Pelkäämme siedättää ja sopeuttaa koiriamme, sillä kuvittelemme niiden stressaantuvan siitä lisää. Vertauskuvallisesti suljemme ennemmin koiramme kellariin, kuin kohtaamme ongelman.

Tynnyrissä kasvanut koira ei osaa käsitellä tilanteita luontevasti. Me ihmisetkin tiedämme asioita vasta, kun niitä meille kerrotaan. Koiralle emme voi tietenkään kertoa, mutta uudet ja vieraat asiat tulee näyttää. Siinä omistajalla onkin iso, tärkeä rooli.

Viisas, tyhmä vai jopa jälkeenjäänyt?

Meillä ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä koiriin liittyen. Me kaikki haluamme vähän eri asioita. Sanonta toisen roska on toisen aarre pätee nytkin.

Tietenkään luonteellisen terveyden ja tasapainoisuuden vähätteleminen ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyvä asia, eikä arjessa pärjäämättömiä koiria saisi jalostaa vääriin olosuhteisiin. Tätä kuitenkin tapahtuu. Koiraa ottaessa pitäisi lähteä asiaa pohtimaan tarpeen pohjalta. Jos ei ole yhtään hajua siitä mitä haluaa, kannattaa miettiä lisää. Täytyy myös muistaa, että kaikkia rotuja ei ole luotu seurakoiriksi tavanomaisen arkielämän jatkoksi. Jokaisen ihmisen ei välttämättä kuulukaan pärjätä jokaiselle koiralle, vaan löytää se koiratyyppi joka kiinnostaa.

Kävin netissä juuri keskustelua sisäsiittoisuuden aiheuttamasta jälkeenjääneisyydestä ja siten sekarotuisten puolustamisesta. Aloin tuota miettimään tarkemmin ja mieleen nousi paljon asioita. Tietysti tuo on hyvä pointti ja varmasti tutkimuksiakin väitteen tueksi löytyy, mutta käytäntö tuskin on aivan noin mustavalkoista. Ei vieläkään unohdeta sitä, että eri rotuja on jalostettu erilaisiin tehtäviin. Itse pidän suurimpana ongelmana päämäärätöntä (ulkomuodollista) jalostamista ja rotujen seurakoiramaistumista, unohtamatta kuitenkaan sisäsiittoisuuden vahingollisuutta.

Nykyään halutaan kaikista koirista mahdollisimman helppoja. Koko rotu voidaan tuomita luonnevikaiseksi jos muutama yksilö ei miellyttänytkään. Monesti se menee niin, että rodut jotka eivät vastaa omia ihanteita, ovat huonoja. Itsekin tuohon välillä syyllistyn ja pidän joitain rotuja turhakkeina ja toisia vain häiritsevinä, mutta niin kauan kun rodulla on jokin käyttötarkoitus johon sitä jalostetaan, tiedän että on ihmisiä joilla on aitoa kiinnostusta ja tarvetta niillekin roduille jotka eivät minua nappaa. Monilla on uskomus, että käyttölinjaiset koirat ovat viettihyrriä joiden pääkoppa pysyy vaivoin kasassa. Toki käyttölinjaisen viettitaso on eri luokkaa kuin seurakoiran, mutta miten voidaan edes olettaa, että huonoilla ominaisuuksilla varustettu koira pärjäisi työskentelyssä? Vietikkyys ei ole automaattisesti linkki käytösongelmiin, hermojen vuotamiseen ja arjen mahdottomuuteen. Epävarmoja toimintakyvyttömiä koiria löytyy näyttiksistäkin.

Entäpä mitä se vietikkyys on, milloin sitä esiintyy ja miten sitä hallitaan? Pelkopurija tai remmirähjä ei välttämättä ole mahdottomilla vieteillä varustettu koira. Riista- tai saalisviettinen koira ei välttämättä ole kodin tuhoaja. Saalisviettiä omaavat niin vinttikoirat kuin saksanpaimenetkin. Riistaviettiä löytyy ajokoirilta, mutta myös noutajilta.

Kyse kun on siitä tarpeesta. Koira suoriutuu parhaiten sen viettejä vastaavasta tehtävästä, eikä mitään yleispätevää rotua ole, joka olisi hyvä kaikkeen. Alkukantaiset rodut on jalostettu siten, että niiden täytyy kyetä itsenäiseen työskentelyyn, kun taas palvelualttiimpi rotu tekee ratkaisuja ohjaajan ohjauksella. Bordercollie sisäistää temput nopeammin ja pystyy tokossa pitkiinkin liikesarjoihin, minkä perusteella sitä voitaisiin pitää ylivoimaisesti älykkäimpänä rotuna. Bordercollie ei silti ehkä pärjää suurta itsenäisyyttä vaativissa olosuhteissa. Vinttikoiran luonne ei välttämättä mahdollista koiran ja ohjaajan saumatonta yhteistyötä. Vinttikoira metsästää saalista pitkillä etäisyyksillä, eikä juurikaan tarvitse ihmistä avukseen.

Keskustelussa otettiin esiin myös erot koirien välisessä kanssakäymisessä. Koirat, jotka eivät kykene leikkimään muiden koirien kanssa, vaan valitsevat esimerkiksi kepin sosiaalisen vuorovaikutuksen sijaan, leimattiin vajaavaisiksi. Tuossa on perää, mutta eikö toimeentuleminen ja muiden koirien sietäminen ole tärkein asia? Olen kuullut sanottavan "belgille paras kaveri on toinen belgi". Tapasimme muutama päivä sitten lenkillä irlanninterrierinartun ja löysin huomattavia yhteneväisyyksiä Turon ja sen leikkitavoissa. Jokunen aika sitten koirapuistossa oli kaksi bordercollieta joiden käytös selkeästi häiritsi Turoa, mutta keskenään ne olivat samalla aaltopituudella.

Laitapa nyt kissa ja hiiri samaan tilaan ja odota niiltä täydellistä sopuisuutta ja ymmärrystä toisiaan kohtaan. 

Rotukoirat ja sekarotuiset

Olen tätäkin aihetta pohtinut jonkin verran ja aikojen saatossa mielipiteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan esimerkiksi tietämyksen lisääntymisen myötä, mutta myös muiden asenteet ja omat kokemukset koiramaailmasta ovat muuttaneet näkemystäni omaan suuntaansa. On helppo tehdä yleistyksiä, mutta niiden sovittaminen käytäntöön ei välttämättä enää pädekään. On monia seikkoja jotka vaikuttavat mm. koiran terveyteen. Kuten on totta, ovat rotukoirat sisäsiittoisia. Yksinkertaisesti ajateltuna voisi tietenkin väittää, että rotukoirat ovat tällöin sairaampia kuin sekarotuiset, mutta aina ei kannata yksinkertaistaa. Annukka Pasi on kirjoittanut hienon ja havainnollistavan tekstin blogiinsa aiheesta ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat? Jos sitä ei ole vielä käynyt lukemassa, kannattaa ehdottomasti se tehdä. Koska en ole aiheen asiantuntija, en voi antaa kauhean faktapohjaisia väitteitä. Haluan silti tuoda joitain ajatuksiani esiin asian tiimoilta.

On ehkä hieman riskialtista lähteä suorilta käsin kannattamaan sekarotuisia ja niiden kasvattamista vain koska rotukoirat on todettu joissain tapauksissa seropeja sairaammiksi. Tai koska osa kasvattajista vie rotua kohti hautaansa sen sijaan, että veisivät sitä eteenpäin. Tai että jotkin rodut ovat yksinkertaisesti niin sairaita, ettei niitä enää voi millään keinoin pelastaa säilyttäen nykymääritelmien mukaista rodunomaisuutta. Etenkin aivan erilaisten rotujen yhdistelmiä tulisi mielestäni harkita hetki tai tovi. On hienoa, että ajatellaan edes koirayksilöiden tasolla terveyttä, mutta takaako täysin vieteiltään erilaisten rotujen yhdistäminen hyvää koiraa? Minä väittäisin, että eri rotujen yhdistelmissä kannattaa olla tarkka, ja rotumixien teettämiseen tulisikin olla hyvät perusteet. Pelkästään terveydellisten seikkojen käyttäminen syynä on huono, sillä on edelleen olemassa terveitäkin rotuja sekä vastuullisia kasvattajia, eikä sekarotuinen ole automaattisesti terve ja sataprosenttisen kestävä. Ehkä jopa pienemmällä vaivalla voi löytää sen sopivan ja hyvän rotukoiran jos vaan hieman jaksaa tutkia ja on perillä siitä mitä haluaa. Ilman tietoa ja taitoa voi olla vaikea lähteä itse yhdistelemään koiria hatusta heittämällä. Lisäksi ihmetyttää, että monelle seropin hankkijalle kelpaa lähes millainen mixi tahansa. Vielä parempi, jos seropipentueen kasvattaja on vähän valveutuneempi terveysasioiden suhteen. Sellaisen pennun omistaminen on kenties muodikasta. Kannatetaanhan tässä sentään hyvää asiaa! Miksei samanlaista tukea suoda hyville rotupikasvattajille, vaan rotukoiraa hankkiessa puolihuolimaton valinta tehdään helpommin?

Pelkkänä lenkkikaverina ja seurakoirana menee useampikin koirarotu tai seropi, mutta tässäpä ehkä se ongelma ilmeneekin. Tai kuka sen ongelmana mieltää, mutta minusta on hieman harmillista, että koirarodut "seurakoiramaistuvat" yhä kovempaan tahtiin. Tietysti tässä täytyy ajatella kysyntää ja tarvetta, mutta jos ei kaikista tällä hetkellä tarjolla olevista vaihtoehdoista löydä potentiaalista matalien kriteerien kotikoiraa, voi seuraavaksi pohtia miksi sellaista löytyisi sekarotuisenakaan. Toisaalta voihan sitä esittää vastustavansa nykyistä rotukoiratoimintaa, mutta siihenkin tulisi olla perustelut ja tutustua muutaman rodun sijaan useamman rodun tilanteeseen ja eri rotujen harrastajien asenteisiin. Rotukoiria on toki myös FCI:n ulkopuolella.

Käyttökoirien tilanne taitaa (yleistäen) olla parhaimmassa jamassa, sillä luonteen ja terveyden painottaminen on tärkeämpää ja oleellisempaa, kuin näyttelytittelit tai potentiaali sohvannurkassa makoiluun. Monesti heitetään puolustukseksi sellaista, että käyttökoirat ovat ylijalostettuja viettihyrriä ja harrastajat tiukkiksia ja sisäänpäin lämpiäviä, mutta kuinka moni on lopulta itse tutustunut käyttörotuihin ja -harrastajiin? Monia keskusteluja seuraamalla ihmiset ovat oikeastaan jopa aika pihalla aihepiiristä. Eikä se ole koiran syy, jos se on päätynyt huonolle omistajalle. Kai niitä niuhoja löytyy puolin toisin ja myös näyttelykehien laidoilla kohtaa huonoasenteisia ihmisiä.

Mutta jos ei halua harrastaa, ei käyttölajeja, näyttelyitä tai muutakaan? Niin, no. Rotukoiraa ottaessasi et välttämättä ole velvoitettu tekemään sen kanssa mitään. Tietysti on hyvä kunnioittaa kasvattajan toiveita, ja potentiaalisen koiran ominaisuuksien hukkaan heittäminen voi tuntua ikävältä. Siispä harrastuskoiraa etsiessä on minusta melkeinpä viisainta turvautua rotukoiraan, ihan jo siksi että sekarotuisten kanssa tietynlaiset harrastusmahdollisuudet ovat melko heikot ja yhtään tavoitteellisempi harrastaminen on helpompaa koiralla, joka siihen soveltuu. Eikä ole kyse pelkästään koiran ominaisuuksista, vaan tietyn rotuisella koiralla on helpompi myös päästä sisään haluamiinsa piireihin. Kotikoirana varmaan menee koira kuin koira, tietysti mitä tasapainoisempi luonne, sitä mielekkäämpi koira on kotonakin, etenkin kun kyseessä on kokemattomampi ihminen.

En ottaisi mitä tahansa rotukoiraa, itse asiassa on hyvin vähän rotuja joita edes osaan leikillä kuvitella itselleni, mutta vielä pienemmällä todennäköisyydellä turvautuisin sekarotuisiin. Mielestäni ihmisillä on nykyään harvoin kauhean kunnollisia kriteereitä koiranhankinnalle, halutaan vain koira, ehkä joitain pinnallisia mieltymyksiä seuraten. Mielestäni aidon kiinnostuksen puute on nykyään vahvasti osana koirarotujen menettämiseen. Kuka vaan voi saada koiran, ja mikä vielä pahempaa - kuka vaan voi pennuttaa koiransa.

Koirapuistot - hyvää vai huonoa?

Aiemmin vapaanapitoasiaa käsitellessäni aloin pohtimaan myös koirapuistoilua ja siihen liittyviä, usein kovin kielteisiä asenteita nimenomaan koiraihmisten keskuudessa. Tottakai kaikenlaiset ikävyydet ovat mahdollisia, enkä kiellä näiden täys-uunojen olemassaoloa, mutta haluan nyt kirjoittaa hieman omista kokemuksistani puistoilua koskien.

Santalahden koirapuisto, Tampere

Olen huomannut, että useinkaan ei ole merkittävästi väliä sillä millaisia ihmisiä koirapuistossa on, jos on itse valmis tarkkailemaan koirien välistä käytöstä ja tarvittaessa puuttumaan siihen. Myönnän, että aina ei meilläkään puistoilu ole sujunut mallikkaasti ja ennen inhottavia välikohtauksia tuli usein, mutta uskon myös, että ilman ahkeraa puistoilua koiranlukutaitoni ei olisi kehittnyt näin huomattavasti. Osaan tulkita Turon käytöstä, mutta siinä sivussa osaan ennustaa aivan ventovieraidenkin koirien liikkeitä. Todella paljon merkitystä on sillä, kuinka hallinnassa oma koira on. Miten sen käytös vaikuttaa muihin koiriin ja kuinka hyvin se on käskyillä hallittavissa.

Kuten jotkut ehkä tietävät, olin aikoinani aivan onneton koiranomistaja. Todella huono ymmärtämään koirien elekieltä ja käyttäytymistä. En osannut välttää konflikteja ja luotin täysin pelkästään koirien kykyyn tulla toimeen keskenään. Turo otti monasti turpaan ja provosoivalla käytöksellään sen ehkä ansaitsikin, mutta ennen kaikkea minun olisi pitänyt osata katkaista kyseiset tilanteet jo ennen kuin ne edes pääsivät siihen pisteeseen, että koirien täytyi alkaa itse selvittelemään välejään. Se ei ole mahdotonta, eikä edes kovin vaikeaa. 

Olen toki kuullut kommenttia tyyliin "elähän nyt, koiria nää vaan on", kun olen torunut Turoa esimerkiksi jonkin tavaran puolustamisesta tai aivan turhasta ylikuumenemisesta ja rähinöinnistä. Jos alkaisin katselemaan kaikkea touhua sormien lävitse ja välttämään koiran kieltämistä, oltais me pian hyvin epämiellyttävää puistoiluseuraa. Talven pimeys yleensä syö motivaatiota ja Turon sosiaalistaminen jää varsin vähille, ja silloinkin huomaa hyvin selkeästi kuinka hyvä koirapuistokäyttäytyminen on alkanut unohtumaan. Siispä monella muullakin seikalla on väliä, kuin koiran omasta takaa opitulla käytöksellä. Koiralle voi opettaa uusia käyttäytymismalleja ja koiraa voi sopeuttaa. Koira sopeutuu.

On myös melko tärkeää uskaltaa puuttua muiden koirien käytökseen jos siihen tulee tarvetta. Koskaan ei ole minulle negatiivista palautetta siitä annettu, että joskus olen joutunut kieltämään vierasta koiraa sanallisesti, tyrkkäämään jalalla tai jopa harvinaisemmissa tapauksissa tarttumaan niskasta tai pannasta keskeyttääkseni koiran senhetkisen käytöksen. Yleensä pelkkä vakuuttava elekieli riittää, eikä mieleen muistu kuin ehkä yksi tapaus jossa koirani päälle on hyökännyt toinen koira koirapuistossa antamatta minkäänlaisia selvästi havaittavia merkkejä siitä etukäteen, ja jolloin Turo on käyttäytynyt normaalisti ja provosoimatta. Minulla on toki oikeus puolustaa koiraani ja sen teen. Aina muiden koirien omistajat eivät myöskään välttämättä tajua, ettei heidän koiransa käytös ole välttämättä sieltä suotuisimmasta päästä.

On aivan ehdottoman selvää, että omistajalla on suuri vaikutus koiransa käyttäytymiseen. Sillä, mihin omistaja uskoo, on vaikutusta. Koira edelleenkin peilaa omistajaansa ja voi vaikuttaa jossain määrin melkeinpä jopa ajatustenlukijalta, sillä sen verran omistajan tunnetilat kuitenkin koiraan heijastuvat. Ajatuksia ne eivät tietenkään osaa lukea, mutta muita vaistonvaraisia havaintoja varmasti tekevät sitten muuten hyvinkin paljon. Voittehan te miettiä esimerkiksi sitä, suhtautuuko koiranne teihin ja joihinkin vieraisiin ihmisiin eri tavalla? Mulle tulee mieleen sellainen helppo esimerkki, jossa koiralla on suussaan lelu ja omistaja kehoittaa vierasta ottamaan sen reippaasti siltä pois. Vieras kuitenkin luonnollisesti epäröi ja koira murisee. 

Omistajan tai yleensäkin ihmisen oletuksilla siitä, miten koira seuraavaksi aikoo käyttäytyä, on yhteyttä siihen kuinka koira lopulta käyttäytyy. Näin se vain on. Isäni esimerkiksi pitää Turoa potentiaalisena metsästyskoirana, ja hänen kanssaan lenkkeillessä Turolla on viettivire korkeammalla ja jokainen lintu tai muu elukka on tarpeeksi kiinnostava jahdattavaksi tai vähintäänkin haukuttavaksi. Äitini kanssa Turo haukkuu myös ihmisille ja toisinaan autoillekin, oikeastaan kaikelle mahdolliselle jos sattuu huvittamaan. Minulle suuri ongelma on hermoiluni ohitustilanteissa ja remmiräyhäämistä koirille en ole saanut tähänkään päivään mennessä kitkettyä. Eräs ongelmakouluttaja kävi kerran katsomassa Turoa ja handlasi piskin sen verran hyvin, että vaikka mulla meni hetkeä aikaisemmin ohitukset päin mäntyjä, ohjasi hän koiran aivan vaiti ja hihna löysällä isohkon koiran ohi.

Mä väittäisin, että koirapuistot ovat tasan niin hirveitä paikkoja kuin niistä itselleen tekee. Puiston ulkopuolella voi jo hieman tihrustella minkälaista porukkaa siellä on, ja jos kokee ettei itse sovi porukkaan, kääntyy sitten muualle. Turha sitä pahaa mieltä on tarkoituksella lähteä hakemaan.