Pidän sekarotuisia koirina siinä missä rotukoiriakin. Näiden välille liittyy kuitenkin paljon vastakkainasettelua. Rotukoiraihmiset saattavat sanoa, että hyväksyvät sekarotuiset, mutta moni pitää sekarotuisten pennuttamista määrän lisäämisenä ja siten turhana. Toisaalta sekarotuisien puolella seisovat haluavat samat oikeudet. He haluavat luonnollisesti puolustaa omaa asemaansa, jolloin heiltä helposti löytyy perusteluita rotukoirien huonommuudelle. Paljon löytyy monenlaisia mielipiteitä ja uskomuksia.

Eläimiä ollessaan, en edes halua miettiä asiaa siltä kannalta, että jompi kumpi olisi ehdoitta parempi lemmikki. Olen enemmän kiinnostunut ihmisten asenteista ja aatteista. Vaikka välimaastoon sopii paljon porukkaa, en ota heitä nyt puheeksi, vaan katselen asiaa hieman yleistävältä kannalta. 

Yksi asia, mihin väistämättä olen kiinnittänyt huomiota sekarotuisten omistajissa, on tietoisuus tai oikeastaan sen puute. Monilla on tapana ajatella suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti. Sisäsiittoisuus on kaiken pahan alku ja juuri, mutta luonto tasaa ihmisten tekemiä virheitä. Toisinsanoen sekarotuinen on vähintäänkin rakenteellisesti aina vanhempiaan terveempi, vaikka loppupeleissä monillakaan ei ole sen suurempaa haisua koiran ihanteellisesta ruumiin mallista. Johtopäätökset tehdään helposti koiran ollessa nuori, vaikka monet sairaudet ja vaivat puhkeavat vasta vanhemmalla iällä. Sisäsiittoisuus aiheuttaa roduissa ongelmia, minkä lisäksi on tehty paljon huonoja jalostusvalintoja, mutta sekarotuisilta puuttuu tyystin keinot pitää tilastoa ja seurata terveys- sekä luonnetilannetta samassa mittakaavassa. Yksilötasolla pentuetta suunnitellessa voidaan toki selvittää vanhempien taustoja, mutta se ei riitä todistamaan, että luonnonvalinta tekisi sekarotuisista terveempiä ja luonteeltaan tasapainoisempia. 

Moni tuppaa unohtamaan taustatyön merkityksen pentua hankittaessa, kun kyseeseen tulee rotukoira. Kaikki vastuu sysätään kasvattajan harteille. Suunniteltua ja vastuullista seropikasvatusta kannattava ei halua ottaa mitä tahansa sekarotuista(oletettavasti). Tällöin luulisi olevan päivänselvää, että hyvää ja sopivaa rotukoirayhdistelmää saattaa joutua etsiskelemään ja odottelemaan. Tukeudun edelleen aiempaan ajatukseeni siitä, että sekarotuiset ja rotukoirat ovat molemmat yhtä lailla koiran veroisia. Tällöin kuulostaa omituiselta väite, ettei rotukoirista löydy itselleen sopivaa. Minulle on käytännössä samantekevää päätyykö ihminen sekarotuiseen vai rotukoiraan, mutta menee mauttomaksi jos lähdetään puolustamaan omaa kantaa haukkumalla toista. Paljon enemmän mustamaalaamista minun silmiini harrastavat seropi-ihmiset, kun heiltä ei aina yksinkertaisesti löydy järkeviä perusteita väitteilleen. Tällöin on helppo yleistää rotukoirat läpeensä vajavaisiksi ja uskotella kanssankeskustelijan vihaavan seropeja. Sekarotuisia kannattava suuntaa katseensa usein ääripääjalostuksen tuottamiin ongelmiin, mikä ei ole rotukoirien koko kuva. 

Syitä rotukoirien suosioon on varmasti monia. Rotukoira tuntuu turvalliselta vaihtoehdolta, sillä kiinnostavista roduista voi lukea hieman etukäteen ja selvitellä, millaisia pääpiirteitä eri roduissa on. Kokeneen kasvattajan tietotaitoon on helppo tukeutua jos tulee eteen mieltä painavia kysymksiä. Koiratoimintaan on helpompi päästä mukaan ilman, että joutuu maksamaan erilaisista kursseista hunajaa. Useilla rotuyhdistyksillä on tarjota harrastustoimintaa, minkä lisäksi löytyy paikkakuntakohtaisia seuroja ja alajaostoja joiden kautta voi pitää yhteyttä muihin rodun harrastajiin, jakaa kokemuksia ja hakea vertaistukea.

Rotukoiraihmisillä on taakkanaan, mutta todennäköisesti myös apunaan tieto rodun ongelmista ja kehittämisaiheista. Kaikki eivät toimi rodun eduksi, mutta jos ongelmia ei tiedosteta, ei niihin voida vaikuttaa. Rotupi-ihmiset pohtivat oman rotunsa ongelmia jatkuvasti ja heiltä tulee jopa realistisia kehitysideoita, kun taas ääripään seropikannattajien aikomuksena olisi vain hävittää valtaosa roduista. Harva seropi-ihminen jaksaa kuitenkaan vaivata päätään yhtä ahkerasti sekarotuisiin liittyvillä ongelmilla, eikä ainakaan yhtä kovaan ääneen kritisoida seropikasvatukseen liittyviä seikkoja.

Sekarotuinen ei ole automaattisesti terveempi, vaikka vanhempien taustoja tutkittaisiinkin. Perimä voi sisältää vaikka mitä, ja jos valitaan kaksi samantyyppistä rotua, on erilaisten vikojen ilmaantuminen entistä todennäköisempää. Jos jatketaan teetetyllä seropipentueella kasvattamista ottamalla sekaan muita rotuja, tuodaan yhdistelmään myös niiden ongelmat vahvuuksien lisäksi. Kovin kauan tätä ei pystytä suunnitelmallisesti jatkamaan ennen kuin alkaa ilmenemään pulmia. Kuka leikkiikään Jumalaa? Yleinen oletus on, että sekarotuisen sairastuessa kyse on vain huonosta tuurista, ellei joku ole koiran pilannut esimerkiksi väärällä ravinnolla tai huonolla liikutuksella. Tai sitten syytetään ympäristötekijöitä. Rotukoiran sairastumisen oletetaan aina olevan perimästä johtuvaa. 

Aina on ollut ihmisiä, jotka päätyvät ennemmin sekarotuiseen ja tulee olemaan. Kaikki eivät välttämättä vaadi koiralta yhtä paljon, vaan lemmikiksi ja perheenjäseneksi riittää yhtä hyvin myös monirotuinen kaveri. Kaikki eivät halua harrastaa ja jotkut ehkä pelkäävät rotukoiran ottaessaan päätyvänsä piinauspenkkiin vastaamaan kysymyksiin siitä, mitä koiran kanssa aiotaan harrastaa. Usein kasvattajalla on pennunostajille jonkinlaisia toiveita riippuen omista kasvatusperiaatteistaan. Ei ole mitenkään harvinaista, että rotukoiran hankkineelle ihmiselle alkaa yhtäkkiä joka puolelta satelemaan kysymyksiä harrastussuunnitelmista. Tulee vaikutelma, että vasta harrastaminen tekee ihmisestä hyvän koiranomistajan. Tämä epäilemättä asettaa joillekin ihmisille paineita. En silti osaa syyttää yksinomaan kasvattajia, sillä on luonnollista, että he haluavat kasvattinsa sopiviin koteihin. On vaikea sanoa, missä menee raja kasvattajan liialliselle piinaamiselle. Pentua harkitsevan tulisi todella harkita mihin kaikkeen on valmis ryhtymään, eikä kiillottaa omakuvaansa vain saadakseen pennun. Sekarotuinen on ihan perusteltu vaihtoehto silloin kun haluaa "vaan koiran", eikä sivutuotteena muuta. Tulisi muistaa, että ihmisiä on erilaisia, mikä pätee myös kasvattajiin!

Moni perustelee rotukoiran kallista myyntihintaa sillä, että koirasta koituvat kulut ylittävät ostohinnan nopeasti. Oletuksena on, että koiran maksaessa enemmän, on omistaja todennäköisesti valmis panostamaan koiraan enemmän. Olen eri mieltä, sillä hyvä koiranhoito koostuu useammasta eri osa-alueesta, eikä rahalla saa kaikkea. Koirat ovat yksilöitä, minkä lisäksi myös omistajan koiranpito on yksilöllistä. Ymmärrän, että kaikki eivät halua maksaa koirasta hirveitä summia. Rahan liittäminen koiran arvokkuuteen ja omistajan resursseihin lisää vaikutelmaa koirien esineellistämisestä. Ymmärrän silti, miksi rotukoirat maksavat ja mielestäni ne saavatkin maksaa, mutta on hiukan kyseenalaista lähteä väittämään ihmistä huonommaksi koiranomistajaksi, jos tämä ei henkilökohtaisista syistä halua maksaa koirastaan suuria summia. Lisäksi rotukoiria myydään usein osamaksusopimuksella, jolloin kuukausittainen maksuerä voi olla jopa pienempi kuin sekarotuisen pennun hinta, mikä monesti maksetaan kerralla. Rotukoiran hinnan maksanut henkilö ei välttämättä ole yllättävän paikan edessä varallisesti sen valmiimpi tai varautuneempi. 

Sekarotuisen koiran kohtaloksi koituu usein se, että valveutumattomat ihmiset eivät ymmärrä ajatella sekarotuista rotujen yhdistelmänä. Apulasta löytyy jatkuvasti kiertoon päätyneitä sekarotuisia, joita luovutetaan eteenpäin erinäisistä syistä. Oman osuutensa asiaan antaa varmasti se, että kynnys sekarotuisen pennun ottamiselle on matalampi. Mielestäni ei voi syyttää kuin itseään, jos käsiin päätyy turhan haastava ja aktiivinen rotusekoitus, jolle ei enää pentuajan jälkeen koiran kasvaessa pärjää. Ei sillä, etteikö rotukoiria päätyisi vääriin käsiin. Mahdollisiin vastoinkäymisiin tulee varautua, jotta ei tule ikäviä yllätyksiä.

Rotukoirakasvattajat ymmärtävät, että paperilla huippuvanhemmat eivät välttämättä tuota huippujälkeäisiä. Paperilla hyvältä näyttävä yhdistelmä saattaa olla kaikkea muuta, ja monesti sanotaan jälkeäisten olevan paras näyttö jalostusmateriaalista. Pentueet voivat olla epätasaisia myös rotukoirayhdistelmissä, mutta kasvattajat osaavat mahdollisen pentutestin turvin arvioida millainen pentu kullekin ostajaehdokkaalle voisi sopia. Rotusekoitusta suunnittelevalla voi olla selkeä visio, mutta etenkin kahta aivan erityyppistä rotua yhdistäessä lopputulos saattaa olla hyvinkin sekalainen. Esimerkiksi paimenkoiraa ja ajokoiraa yhdistäessä osalla pennuista voi olla ajotaipumuksia, toisilla paimentaminen vahvemmin verissä, tai sitten ei selkeästi kumpaakaan. Millaisiin koteihin vastaavanlaisia pentuja uskaltaa varmuudella suositella? Rotukoirakasvattajalla on todennäköisesti tietoa rodustaan, ja jos aivan pihalla oleva ostajaehdokas osuu kohdalle, ymmärtää kasvattaja olla myymättä pentua tälle.


Sekarotuisten omistajat tahtovat syyttää rotukoiraihmisiä siitä, että ovat jääneet ulkopuolelle koiraharrastuksessa. Tästä johtuen jotkut kuvittelevat, että olisivat jääneet myös kaiken arvostuksen ulkopuolelle. Syy, miksi sekarotuisten kanssa on vaikea harrastaa johtuu tuskin suoranaisesta syrjinnästä. En osaa nähdä tätä asiaa mollaamisena, vaan realiteettien tajuna. Kysyntä ylittää tarjonnan. Joihinkin treeniporukoihin liittyminen vaatii kisatavoitteita, mutta myös sitoutumista treeneissä käymiseen. Jos on valinnut vääräntyyppisen rodun tai ei käytännössä edes ole kiinnostunut harrastamisesta, ei varmaan kannata surkutella kohtaloaan. Ihmiset ottavat tietyntyyppisen koiran usein tarpeidensa pohjalta.

Sekarotuisten varsinaisesta kasvattamisesta minulla on hieman riitaisia mielipiteitä. Vastuullisesti teetetty seropipentue ei automaattisesti ole huono juttu, mutta jotenkin tulisi varmistua myös siitä, että pennuille on kysyntää. Itselläni on tällä hetkellä vain oletus, että seropipentueella muutama ihminen voi kiillottaa sädekehäänsä eettisemmän kasvatuksen kannattajana, mutta kovin kauaskantoista hommaa tuo ei ainakaan toistaiseksi ole.

Näkisin asiassa enemmän tavoitteellisuutta ja järkeä, jos sekarotuisilla olisi oma toimiva yhdistys, jonka kautta sekarotuisillekin järjestettäisiin erilaista tapahtumaa ja toimintaa. Se varmasti lisäisi tietoutta ja yhdistäisi sekarotuisien omistajia. Ajatus on kuitenkin todella kunnianhimoinen ja varmasti vaikeasti toteutettavissa. Tarvittaisiin kokeneita koiraharrastajia ylläpitämään yhdistystä, mutta kokemusta tuntuu olevan pelkästään rotukoirapuolen ihmisillä. He taas haluavat ylläpitää rotukoiratoimintaa. Mututuntumalla vastuuhenkilöitä ei voisi varmaankaan valita. Erilaiset kokeet, luonnetestit ja muut vaativat asianosaavat tuomarit, kouluttajat, ym. Paljon kompastuskiviä, joihin suunnittelu helposti kaatuu. Toiminnan kehittäminen tulisi ehkä aloittaa pienin askelin.

Etelä-Suomen Seropit ry:n tyyppisten järjestöjen toimintaa voisi tukea, kehittää ja laajentaa, sekä perustaa vastaavanlaisia yhdistyksiä muuallekin Suomeen. Odottamalla ei tule valmista, mutta hätiköiminenkään ei usein tuota toivottua tulosta. Moni puhuu enemmän kuin toimii.

Koirasi stressaa, stressaatko itse?

Koiran huonot hermot tai huono hermorakenne otetaan monesti puheeksi. Kun koira ilmentää ongelmakäytöstä, ei aina ymmärretä sulkea pois stressiä, jonka taustalla voi olla useita syitä. Jopa mahdollisia kiputiloja veikataan paljon todennäköisemmin syyksi erinäisille käytösmalleille.

Esimerkiksi kotona puuhaileminen omistajan ollessa poissa voi olla seurausta eroahdistuksesta tai tekemisen vähäisyydestä ja näin ollen koiran täytyy jotenkin purkaa energiaansa. Asian voi kuitenkin kääntää myös toisinpäin. Entäpä jos omistaja tarjoaa koiralle liikaa tekemistä, eikä koira osaa rauhoittua? Aktiiviset treenit monta kertaa viikossa verottavat koiran voimia. Oppimista ihmisilläkin helpottaa kunnolliset lepoajat. Kun kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen omistaja käyttää vielä kahdeksan tuntia koiriensa aktivointiin päivittäin, tottuvat koirat tekemisen runsaaseen määrään, ja yhtäkkiä kahdeksan tuntia voikin olla pitkä aika vaan oleilla paikallaan - helposti tulee maistettua vähän soffaa ja seinänkulmaa. Nopeatempoisen ja saalistusviettisen harrastuksen rinnalla voisi toimia jokin rauhallisempi ja tasaisempi tekeminen. 

Yllättävän monet asiat aiheuttavat koiralle stressiä, myös mieluisat, esimerkiksi pallon heittely. Lyhytkestoinen stressi on ihmisen tavoin hyväksi myös koiralle ja tehostaa suoritusta. Stressistä palautuminen vaatii kuitenkin aikaa, joskus enemmänkin riippuen stressin pitkäkestoisuudesta ja voimakkuudesta. Kun stressaantunutta koiraa kuormitetaan entisestään on uhkana krooninen stressi jota onkin jo vaikeampi havaita. Se voi ilmetä jopa fyysisinä oireina, kuten vatsavaivoina, ihottumina tai allergioina, mutta myös yleinen levottomuus voi olla merkki jatkuneesta stressistä. Akuutin stressin oireet huomaa helpommin. Tällaisia ovat esimerkiksi läähättäminen, täriseminen, aivastelu ja äkillinen ripuli. 

Ei voi silti sanoa, että ongelma olisi täysin koirasta riippumaton, vaan myös stressinsietokyky on yksilöllistä. Siihen voivat vaikuttaa monet muutkin tekijät, kuin koiran perimä ja luonne. Paljon on merkitystä ympäristötekijöillä. Esimerkiksi puutteelinen tai väärin toteutettu sosiaalistaminen ja huonot kokemukset saattavat lisätä koiran stressiherkkyyttä. 

Omistajan osuutta ei saa unohtaa. Omistaja vastaa koiransa arjesta, ja usein tiedostamattaan lisää koiran stressiä tekemällä tai tekemättä jotain. Kun ongelmakäytökseen ei osata puuttua, vahvistaa koira itse itseään ja tämä voi olla hyvinkin stressaavaa pidemmän päälle. Ihmiset kuitenkin kaikkoavat nopeita korjauskeinoja ja turvautuvat positiivisiin ja ylipehmeisiin menetelmiin, jotka monesti pitkittävät ongelmakäytöstä ja siten myös stressiä. Kaikilla koirilla kyseiset keinot eivät välttämättä tehoa edes lukuisten toistojen jälkeen. Kouluttaminen pelkästään haluttua käytöstä vahvistamalla on vaikeaa, välttäen ei-toivotun käytöksen tukahduttamista, sillä jo yksikin epäonnistunut harjoitus antaa roimasti takapakkia. Toisaalta epäonnistuneet yritykset puuttua ongelmakäytökseen väärin toteutetuilla keinoilla voivat huonontaa koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja luottamusta ja pahentaa ongelmaa entisestään. Ylilyöntejä tulisi siis välttää.

Kouluttamisessa liian nopea eteneminen on epäilemättä vahingollista, etenkin jos koiraa treenataan kun se on kiihdyksissä. Nykypäivänä ihannoidaan koiran näyttävää suoritusta ja koiraa pyritään ajamaan korkeaan vireystilaan. Vietin noustessa myös hallittavuus vaikeutuu. Usein omistajan napsiminen, ääntely ja hyppiminen esimerkiksi seuraamisen yhteydessä luetaan koiran vuotamiseksi huonosta hermorakenteesta johtuen, mutta ongelman taustalla saattaa olla myös ohjaaja, joka ei ole ollut koiralle johdonmukainen ja selkeä. Hyvä ja lyhytkestoinen stressi parantaa suoritusta, mutta liiallinen stressi luonnollisesti heikentää. 

Muillakin seikoilla, jotka eivät välittömästi liity koiraan, saattaa olla osansa ja arpansa. Esimerkiksi hektinen ja hermostunut ilmapiiri voi tarttua koiraankin. Kotioloissa koiran pitäisi pystyä olemaan rauhassa ja saada omaa tilaa sitä halutessaan. Vieraat paikat, ihmiset ja koirat voivat pelottaa. Siedättäminen on hyvä keino, mutta on ongelma- ja koirakohtaista, miten siedätys kannattaa toteuttaa. Joissain tapauksissa uhkalle altistaminen saattaa olla helpoin ja nopein ratkaisu, esimerkiksi aran koiran totuttaminen yksittäisiin vieraisiin ihmisiin tai koiriin. Viemällä koira pelkoa aiheuttavan asian luokse, näytetään, ettei tilanteesta koidu sille mitään pahaa ja näin saadaan koiran luottamusta sekä itsevarmuutta lisättyä. Koiralla voi kuitenkin olla ylitsepääsemätöntä ahdistusta, tai tilanteen laajuus olla koiralle niin suuri, että siedättäminen on parasta toteuttaa maltillisemmin. 

Ihminen omalla stressaamisellaan voi tartuttaa stressiä koiraan. Hermoilu esimerkiksi ohitustilanteessa ilmenee kyvyttömyytenä puuttua tilanteeseen tilanteen vaatimalla tavalla, mikä heijastuu koiraan. Omistaja viestittää epäröivänsä, ja koira havaitsee sen, vaikka omistaja kuvittelisikin olevansa aivan neutraali. Ihminen pohtii, ettei kiristä hihnaa eikä käyttäydy muutenkaan hermostuneesti, mutta jo ohitustilanteissa hidasteleminen, pysähtyminen sekä koiran hätäinen kieltäminen ja rankaiseminen ovat koiralle selkeitä merkkejä siitä, ettei omistaja hallitse tilannetta.

Kiihtyminen ja turhautuminen kertoo koiralle, ettei ihminen ole tasapainoinen. Koira muuttuu tällöin "kuuroksi".  

Ikävän välikohtauksen, esimerkiksi koirien välisen rähinän sattuessa, saattaa omistaja järkyttyä tilanteesta kohtuuttomasti ja siirtää omaa hermostumistaan koiraan. Ei ole epätavallista, että omistajan kanssa koira saattaa esimerkiksi alkaa vihata isoja mustia koiria tai haukkua autoille, mutta jopa koiralle täysin vieras, mutta koiranlukutaitoinen ihminen osaa katkaista väärän käytösmallin hetkessä, minkä tuloksena koira ilmentääkin jo aivan toisenlaista käytöstä.

Osa koirista kestää paremmin muuttuvia tilanteita, mutta toisille muuttumattomuus ja pysyvät rutiinit ovat tärkeämpiä. Äkilliset muutokset ympäristössä voivat aiheuttaa suurtakin stressiä. Helposti stressaantuvan koiran kanssa ei välttämättä joka päivä kannata matkustaa. Pitkän reissupäivän päätteeksi on hyvä tarjota koiralle tarvittava aika palautua tutussa ympäristössä. Tällöin kaikki ylimääräinen koiraa kuormittava kannattaa hetkeksi siirtää sivuun ja jatkaa rauhoittumista arkisten rutiinien siivittämänä.

Joudutko joka aamu pomppaamaan ylös kello viideltä, koska koirasi haluaa ulos ja herättää sinut? Keskittyykö koirasi ulkona alinomaa käpyihin ja keppeihin? Onko koirasi automaattinen reaktio riehaantua uloslähtiessä? Mitä sinä olet saattanut huomaamattasi koiralle opettaa?

Milloin siirsimme vastuumme koiralle?

Välillä ihmettelen Suomen negatiivista ilmapiiriä ja suomalaisten huonoa suhtautumista koiriin. Myrkkylihapullat, koirankakkapussit, lemmikkien kieltävät asunnot ja koirien kiinnipitofanaattisuus saavat minut joskus miettimään, halutaanko koirat poistaa kokonaan Suomen katukuvasta.

Sillä ajatelkaahan kuinka paljon meillä loppupeleissä onkaan käytösongelmaisia ja epäsosiaalisia koiria. Paljon. En aivan suoraan mene väittämään, että ruoho on vihreämpää aidan tuolla puolen, mutta uskon silti vapaamman koirakulttuurin luovan onnellisempia koiria. 

Törmäsin blogitekstiin, joka heti herätti jonkinlaista lämpöä. 

Meillä on toimistolla koiria. Monikossa. On venhäterrieriä, borderterrieriä, espanjanvesikoiraa, kultaistanoutajaa ja novascotiannoutajaa. Löytyy eriroutuisia, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta.

Miten töissä voi olla koiria? No siten, että koirat ovat sen luonteisia, että ne voivat olla yhteisissä tiloissa keskellä työpäivää. Se vaatii myös sen ettei toimistossa ole allergikkoja ja sen että paikan kulttuuri ei ole tiukkapipoinen. 

Eläimen läsnäolo tuntuu vaikuttavan myös ympäristöön. Eläimen kanssa ei tarvitse keskustella, silittely riittää.

Asiakkaita koirat ovat tuntuneet myös ilahduttavan, tosin ne harvoin ovat asiakastiloissa mutta lasineukkarin takana ohimennen häntää heiluttava tarkastaja on saanut ihastuneita huudahduksia aikaan.

Omassa kulttuurissamme tuppaamme ajattelemaan, että kymmeniä tuhansia vuosia ihmistä palvellut koira onkin yhtäkkiä arvaamaton eläin ja ansaitsee tulla kohdelluksi sellaisena. Ette varmaan olisi arvanneet, jos sanon, että olen eri mieltä asiasta?

Koira on sopeutuva eläin, joka ottaa vahvasti vaikutteita ympäristöstään. Ihminen voi osallistua koiran sopeuttamiseen ja omalla toiminnallaan vahvistaa tai tukahduttaa erilaisia käytösmalleja. Vaikka perustankin monet koulutukselliset näkemykseni ihmisen auktoriteettiin, olen sitä mieltä, että koiran täytyy saada myös itse oivaltaa.

Mutta me pelkäämme koiriamme. Emme välttämättä sitä, että koiramme jonain yönä keksivät syödä meidät, vaan pelkäämme, että koiramme eivät tottele. Pelkäämme erilaisia tilanteita, joissa koiramme saattaisivat käyttäytyä huonosti. Pelkäämme siedättää ja sopeuttaa koiriamme, sillä kuvittelemme niiden stressaantuvan siitä lisää. Vertauskuvallisesti suljemme ennemmin koiramme kellariin, kuin kohtaamme ongelman.

Tynnyrissä kasvanut koira ei osaa käsitellä tilanteita luontevasti. Me ihmisetkin tiedämme asioita vasta, kun niitä meille kerrotaan. Koiralle emme voi tietenkään kertoa, mutta uudet ja vieraat asiat tulee näyttää. Siinä omistajalla onkin iso, tärkeä rooli.

Viisas, tyhmä vai jopa jälkeenjäänyt?

Meillä ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä koiriin liittyen. Me kaikki haluamme vähän eri asioita. Sanonta toisen roska on toisen aarre pätee nytkin.

Tietenkään luonteellisen terveyden ja tasapainoisuuden vähätteleminen ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyvä asia, eikä arjessa pärjäämättömiä koiria saisi jalostaa vääriin olosuhteisiin. Tätä kuitenkin tapahtuu. Koiraa ottaessa pitäisi lähteä asiaa pohtimaan tarpeen pohjalta. Jos ei ole yhtään hajua siitä mitä haluaa, kannattaa miettiä lisää. Täytyy myös muistaa, että kaikkia rotuja ei ole luotu seurakoiriksi tavanomaisen arkielämän jatkoksi. Jokaisen ihmisen ei välttämättä kuulukaan pärjätä jokaiselle koiralle, vaan löytää se koiratyyppi joka kiinnostaa.

Kävin netissä juuri keskustelua sisäsiittoisuuden aiheuttamasta jälkeenjääneisyydestä ja siten sekarotuisten puolustamisesta. Aloin tuota miettimään tarkemmin ja mieleen nousi paljon asioita. Tietysti tuo on hyvä pointti ja varmasti tutkimuksiakin väitteen tueksi löytyy, mutta käytäntö tuskin on aivan noin mustavalkoista. Ei vieläkään unohdeta sitä, että eri rotuja on jalostettu erilaisiin tehtäviin. Itse pidän suurimpana ongelmana päämäärätöntä (ulkomuodollista) jalostamista ja rotujen seurakoiramaistumista, unohtamatta kuitenkaan sisäsiittoisuuden vahingollisuutta.

Nykyään halutaan kaikista koirista mahdollisimman helppoja. Koko rotu voidaan tuomita luonnevikaiseksi jos muutama yksilö ei miellyttänytkään. Monesti se menee niin, että rodut jotka eivät vastaa omia ihanteita, ovat huonoja. Itsekin tuohon välillä syyllistyn ja pidän joitain rotuja turhakkeina ja toisia vain häiritsevinä, mutta niin kauan kun rodulla on jokin käyttötarkoitus johon sitä jalostetaan, tiedän että on ihmisiä joilla on aitoa kiinnostusta ja tarvetta niillekin roduille jotka eivät minua nappaa. Monilla on uskomus, että käyttölinjaiset koirat ovat viettihyrriä joiden pääkoppa pysyy vaivoin kasassa. Toki käyttölinjaisen viettitaso on eri luokkaa kuin seurakoiran, mutta miten voidaan edes olettaa, että huonoilla ominaisuuksilla varustettu koira pärjäisi työskentelyssä? Vietikkyys ei ole automaattisesti linkki käytösongelmiin, hermojen vuotamiseen ja arjen mahdottomuuteen. Epävarmoja toimintakyvyttömiä koiria löytyy näyttiksistäkin.

Entäpä mitä se vietikkyys on, milloin sitä esiintyy ja miten sitä hallitaan? Pelkopurija tai remmirähjä ei välttämättä ole mahdottomilla vieteillä varustettu koira. Riista- tai saalisviettinen koira ei välttämättä ole kodin tuhoaja. Saalisviettiä omaavat niin vinttikoirat kuin saksanpaimenetkin. Riistaviettiä löytyy ajokoirilta, mutta myös noutajilta.

Kyse kun on siitä tarpeesta. Koira suoriutuu parhaiten sen viettejä vastaavasta tehtävästä, eikä mitään yleispätevää rotua ole, joka olisi hyvä kaikkeen. Alkukantaiset rodut on jalostettu siten, että niiden täytyy kyetä itsenäiseen työskentelyyn, kun taas palvelualttiimpi rotu tekee ratkaisuja ohjaajan ohjauksella. Bordercollie sisäistää temput nopeammin ja pystyy tokossa pitkiinkin liikesarjoihin, minkä perusteella sitä voitaisiin pitää ylivoimaisesti älykkäimpänä rotuna. Bordercollie ei silti ehkä pärjää suurta itsenäisyyttä vaativissa olosuhteissa. Vinttikoiran luonne ei välttämättä mahdollista koiran ja ohjaajan saumatonta yhteistyötä. Vinttikoira metsästää saalista pitkillä etäisyyksillä, eikä juurikaan tarvitse ihmistä avukseen.

Keskustelussa otettiin esiin myös erot koirien välisessä kanssakäymisessä. Koirat, jotka eivät kykene leikkimään muiden koirien kanssa, vaan valitsevat esimerkiksi kepin sosiaalisen vuorovaikutuksen sijaan, leimattiin vajaavaisiksi. Tuossa on perää, mutta eikö toimeentuleminen ja muiden koirien sietäminen ole tärkein asia? Olen kuullut sanottavan "belgille paras kaveri on toinen belgi". Tapasimme muutama päivä sitten lenkillä irlanninterrierinartun ja löysin huomattavia yhteneväisyyksiä Turon ja sen leikkitavoissa. Jokunen aika sitten koirapuistossa oli kaksi bordercollieta joiden käytös selkeästi häiritsi Turoa, mutta keskenään ne olivat samalla aaltopituudella.

Laitapa nyt kissa ja hiiri samaan tilaan ja odota niiltä täydellistä sopuisuutta ja ymmärrystä toisiaan kohtaan.