Sinänsä tänäkään kesänä ei ole tapahtunut paljon, sillä tämä on jo kolmas kesäni joka on kokonaisuudessaan mennyt töitä tehdessä. Turo on tapansa mukaan päästänyt minut helpolla. Kuuma kesä on verottanut voimiamme ja antanut lisää tekosyitä olla vaivautumatta mihinkään, välttäen suurempia ponnisteluita. Morkkis ja huonon omistajan leima ovat painaneet, vaikka Turo sopeutuu ja viihtyy siellä missä ihmisensä ovat. Mutta ainahan sitä voisi tehdä enemmänkin, olla parempi ja viitseliäämpi.

Pahimpaan laiskotteluun ilmaantui kolmisen viikkoa sitten lääkettä. Koiran muodossa. Isosiskoni perheineen muutti hieman kauemmaksi ja tarjouduin ottamaan Millin pariksi päiväksi hoitoon. Tämä pari päivää kuitenkin venyi ensin mökkireissulla, sitten ei enää kuulunutkaan kaipailevia yhteydenottoja. Isosiskollani on ollut Millin kanssa enemmän ja vähemmän hankalaa, pääasiassa varmaan Millin korkean energiatason vuoksi. Siskoni ehti kesäkuussa mainita, että koirasta on mahdollisesti luovuttava jos arki ei lähde sujumaan.

Aina välillä on käynyt mielessä Millin adoptointi, mutta tiesin perheeni vastustavan ajatusta Millin rauhattomuuden vuoksi. Olin jo saanut luvan toiseen koiraan tai koiranpentuun, mutta epäröin yhä ottaa yhteyttä kasvattajiin. Ulkopuolisesta painostuksesta huolimatta en vieläkään koe olevani valmis malinoisille. Enkä minä halua hätäillä.

Milli alkoi jo muutamassa päivässä osoittamaan edistystä. Nopeasti äitini pää oli käännetty. Kerroin kuinka koirat eivät mökkireissulla olleet kertaakaan hihnassa ja pysyivät pihassa kiltisti, vaikka Millin ikäisenä vastaava oli Turolle vielä päihittämätön haaste. Ulkoilutukset ovat kokonaan minun vastuullani ja näen koirien eteen enemmän vaivaa, sillä Milli on tuonut mukanaan hiukan sitä kaivattua haastetta. Äitini on keskustellut siskoni kanssa ja näillä näkymin Milli on jäämässä meille, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon.

Toinen ihan huippu-juttu: naapuriini muutti eräs vanha ystävä, joka omistaa nykyään vuosikkaan dobberiuroksen. Olin innostunut lenkkiseurasta, siinä missä hän odotti saavansa meistä treeniseuraa. Väitin vastaan, että ei meistä treeniseuraa taida saada. Syytin Turoa motivaation puutteesta ja innottomuudesta, minkä suhteen Janette oli skeptinen ja halusi saada meiltä taidonnäytteen.

Kävimme tiistaina vanhalla urkalla ja pidimme kentällä pienet treenit. Turo oli tolpassa kiinni ja sai kerätä hieman kateutta kun ensin treenasimme Millin ja Donin kanssa. Sain Janetelta hyviä neuvoja epävarmaan säätämiseeni. Oli paljon pieniä juttuja, joiden tietäminen oli erittäin hyödyllistä, mutta mistäpä niitä oppisi jos aina pelleilee yksin eikä kukaan ole valvomassa?

Väitin ettei Turoa kiinnosta patukka, kuten väitin myös etten uskalla ostaa sille geelipalloa koska se siitä tuskin kiinnostuisi. Jostain syystä Janeten ja Donin vermeet olivat Turon mielestä hirvittävän hauskoja ja sain itse miettiä puheitani. Minä muka tunnen koirani? Tolpassa haukkuessaan se nosti virettään ja teki yllättävän hyvällä innolla ja keskittyneesti. Ensimmäisellä otoksella leikittiin, tai lähinnä harjoiteltiin pallonvaihtoa. Se meni vähän miten meni. Turo lähtee rallattelemaan ja lällättelemään pallon kanssa, mutta painavammasta käskytyksestä pudottaa lelun ja tulee tyhjin suin luokseni. Siispä lisää harjoitusta. Toisella kerralla saalispalkalla, kolmannella ruoalla. Millin palkkasin pelkästään ruoalla, sillä se ei saaliista tahdo kiinnostua. Ruoka motivoi sitä onneksi hyvin.

Janeten sanoin molemmissa koirissa on potentiaalia, mutta se täytyisi vaan osata kaivaa esiin. Saa nyt nähdä miten tämä tästä lähtee etenemään, mutta suunnitelmissa olisi käydä Janeten ja Donin kanssa treenaamassa ainakin kerran viikkoon. Olen toiveikas.

Täytyy toivoa että jatkossa tulisi kirjoiteltua useammin blogiin. Kuulumisiin!

Vihainen koira

Toissailtana isosiskoni puolitoistavuotias seropi hyökkäsi rapusta saapuvan naapurin koiran päälle. Rähinän kuullessani juoksin paikalle yöpuvussa ja nappasin Millin hermostuneena kiinni, kun paikalla olleet eivät osanneet katkaista tilannetta. Naapurilla tietysti oma hommansa suojellessaan koiraansa. Olin pettynyt. Minulle tuttu ja läheinen koira käyttäytyi täysin odottamattomalla tavalla eikä omistaja osannut tehdä mitään. Vasta minun läsnäolo sai koiran rauhoittumaan sen verran, että pikkusiskoni sai hihnasta otteen ja raahattua Milliä kauemmaksi.

Menin sisälle purkamaan suuttumustani, kunnes Milli pääsi uudelleen irti ja oli kenties aloittamassa jo uutta hyökkäystä, mutta koira saatiin tällä kertaa nopeammin kiinni. Siinä missä aikaisemmin isosiskoni avomies haahuili hymyillen Millin perässä ymmärtämättä tilanteen laatua.

Minua suututti. Minua suututti, sillä naapurin pinseri on joutunut aiemminkin hyökkäyksen kohteeksi. Minua suututti, koska Milli on minun käsissäni ollut aivan toisenlainen. Minua suututti, että koiran omistaja ei osannut ottaa tilanteessa kaivatunlaista vastuuta. Ei pyytänyt anteeksi, mutta ymmärsi sentään sanoa, että tapahtunut ei ollut Millin syy. Ei se ollutkaan, vaan se oli omistajansa syy.

Kerroin tapahtuneesta kaverilleni, joka on Milliä nähnyt useaan kertaan erilaisissa ympäristöissä. Hän kysyi, että todellako Milli, the nössö, höpsökoira? Minä mietin samaa. Koira joka on mukanani kulkenut koirapuistoissa, koiralenkeillä, jopa viettänyt useamman vuorokauden entuudestaan tuntemattoman koiralauman keskellä ja sopeutunut siihen nopeasti. Nopeammin kuin Turo.

Vaikka olen kauan aikaa sitten havainnut, että koiran käytös voi hyvin paljon muuttua eri ihmisten seurassa, olin täysin hämilläni tapahtuneesta. Tuntui pahalta, että Milli sai tuosta otsaansa leiman, eikä naapuri enää luota siihen sekuntiakaan. Tiedostin, että Millin epävarmuus voisi auktoriteetin puutteessa aiheuttaa ongelmia, mutta en tiedä olisinko osannut odottaa mitään tällaista. Ei Milli ole hullu koira, eikä se ole poikkeuksellisessa määrin aggressiivinen, niin että sitä voisi korostaa. Pinserin omistaja kehui Turoa täyspäiseksi, mutta jäin miettimään asiaa. Onko näin? Vai ymmärränkö vain vastuuni koiranomistajana? Osaanko ohjata sitä tilanteissa joita se ei itse osaisi ratkaista? Entä miten on Millin laita? Lähes tiedän, että voisin Millin ja naapurin pinserin kanssa lähteä lenkille milloin vain ilman ongelmia. Mutta pinserin omistaja tuskin tietää, saati uskoo.

Minua harmittaa, että työ jonka olen tehnyt Millin eteen, on käytännössä valunut hukkaan. Voinko edes tehdä mitään hyvää koiralle omistajiensa puolesta jos nämä eivät halua paneutua ongelmiinsa?

Jakomäen hiekkakuopat

Koira autoon, tankkaamaan ja Helsinkiin hakemaan Iitu. Tämän päivän etukäteen valmistelematon toimintasuunnitelma. Lenkkivermeet yllä, yhtäkkinen ajatus lähteä jonnekin ja pirautus kaverille. Yleensä nämä extempore-reissut ovat ihan piristäviä.

Jakiksen hiekkakuopilla olen käynyt kerran aikaisemmin, Iitun kanssa noin pari vuotta sitten. Hieno paikka sekin. Aivan vieressä oleva koirapuisto lähes takaa, että kuopat tunnetaan myös koiranomistajien keskuudessa. Koiria oli irti ja kiinni. Jonkin verran porukkaa kulki ohi, joten syrjäistä ja häiriötöntä paikkaa etsivälle saattaa kyseinen alue olla hieman rauhaton.

Positiivista ihailua herätti eräskin koirakko. Suomenajokki, suomenpystykorva ja karkkarimäykky vapaana ja hallinnassa, samassa seurueessa. Vapaanapito on monille selviö, mutta metsästyskoirien kohdalla asiaan liittyy paljon kyseenalaistusta. On mukava nähdä kuinka ennakkoluuloja rikotaan onnistuneesti.

Iitun ottamia kuvia pääsee katsomaan tämän linkin takaa


Ajatus toisesta koirasta myllää päässä. Turo on edelleen paras, tietenkin, mutta arjesta on tullut hiukan tasapaksua. Joskus kun vielä Turon kanssa oli kädet täynnä tekemistä, ei vastaavanlaisesta paatumisesta ollut merkkiäkään. Nyt perushallinta on kunnossa eikä arki tuota suurempia haasteita. Kaipaan jotain opittavaa, jotain uutta. Olen sallinut itselleni, että koirat on mulle se The Juttu. Mun harrastus. Olen ollut onnellisimmillani silloin, kun koirat ovat vieneet vapaa-ajastani suurimman osan.

Eihän mikään estä lähtemästä ja tekemästä, mutta innostuksen löytäminen on aina vaan vaikeampaa. En tiedä osaako muut samaistua. En valita Turon takia, olen siihen tyytyväinen, mutta kaikki on jo pitkään ollut niin tuttua ja tavallista, ennalta-arvattavaakin. Jollain tapaa sitä jopa kaipaa niitä mokia ja virheitä, joiden pohjalta voisi lähteä kehittämään itseään. Edistymisen tunne on monasti mitä palkitsevinta.

Toistaiseksi ei mitään ole pennun hankinnan eteen tapahtunut, mutta enhän mä jatkuvasti voi märehtiä ja miettiä, että joskus sitten. Joskus senkin täytyy olla nyt, eikä aina vaan "ehkä vuoden päästä".

Ajanviettoa

Perjantaina lähdettiin taas Katia & Cyttää tapaamaan. Tuli otettua zoomi mukaan Katin toiveesta. Yllättävää kyllä, olin itsekin tyytyväinen päivän kuvasatoon. Kuvausintoni on ollut jo pitkään katkolla. Pelkästään omaksi iloksi tulee kuvattua todella vähän ja silloinkin kun sellainen harvinaislaatuinen kerta tulee eteen, ovat kuvat yleensä sen verran hirvittäviä, että en viitsi julkaista niitä missään.

Näin ensimmäistä kertaa valkkari Wantun, Katin äidin koiran. Wanttu tottisteli ja Turo harjoitteli paikkamaakuta taka-alalla ennen kuin pääsi itse tokostelemaan. Paikkamakuusta se pääsi hiljaa livahtamaan pari kertaa kun silmä vältti, mutta tuli aina luokseni. Siitä se oli helppo palauttaa paikalleen, vaikka oikeaoppisempaa olisi ollut kieltää heti pelkistä aikomuksistakaan nousta. Etsimen läpi on vaan hankala nähdä joka suuntaan. Tällä tavalla sitä vaan sekoitetaan viattoman eläinparan päätä! Siellä se lopulta pysyi, vaikka kentän ohitti kaksi remmissä räyhäävää kääpiösnautseria. Ei se ihan viilipyttynä tilanteesta selviytynyt, tuijotteli tarkkaan ja huohotteli, että ei kai nuo tule tuolta päälle. Mutta pysyi kuitenkin.

Pyörähdettiin Haltialassa, mutta kuvia ei pelloilta tullut otettua. Ainoat kuvat sieltäpäin ovat Torpparinmäen jalkapallokentältä. Paljon oli kuitenkin porukkaa, volvolla sai tosissaan väistellä ihmisiä. Kunhan saatiin auto sopivaan paikkaan parkkiin ja koirat pihalle, totesi heti yksi äkäinen pyöräilijä, että koirat on pidettävä kiinni. Mulla oli siis Turo vapaana käskyn alla. Oltiin poistumassa autolta pelloille, mutta sillä kymmenen metrin matkalla pääsi jo joku huomauttamaan. En aina ymmärrä tätä Suomen koirakielteisyyttä. Koirat tulisi pitää aina hihnan jatkeena, räkyttämässä milloin millekin. Koiran hallintaan kiinnitetään huomiota tasan sen verran, että koira edes roikkuu jonkinnäköisen narun varassa.

Pelloilla kävellessämme saatiin idea lähteä Firalle Tuusulaan. Varmaan moni täkäläinen Firan jo tietääkin. Sellainen kiva monttu, jossa saa myös koiria uittaa. Tai ainakin toistaiseksi on saanut. Kati ei ollut aiemmin siellä käynyt, joten halusin näyttää paikan. Turo ui, Cyttäkin vahingossa pulahti kepin perässä.

• • • • •

Muuten vapaat ovat sujuneet rauhallisesti. Lauantaina grillattiin ja iltasella Turo pääsi metsään juoksemaan siskon koirien kanssa.

Sunnuntai meni murehtiessa kun Turo hieman pidemmän aamulenkin ja levon jälkeen alkoi ontumaan oikeaa takastaan. Iltaan mennessä se oli jo lopettanut ontumisen. Koiran olemuksesta ei muuten huomannut, että se olisi kipeä. Turo antoi käpälöidä, tunnustella, painella ja venytellä molemmat jalkansa kauttaaltaan. Ei aristellut, ei vastustellut. Jalka ei siis ollut kosketusarka, Turo kun reagoi kipuun melko herkästi. En erottanut kuumotusta tai turvotusta. Oireet olivat merkilliset, eikä vastaavaa ole tapahtunut aiemmin. Törmäyksen seurauksena Turo on toki ontunut, mutta kertaalleenkin saimme diagnoosiksi vain puulajan, kun koirapuistossa pamahti tanskandoggi kylkeen. Osteopaatille täytyy nyt varata aikaa. Lonkat kuvattiin tammikuun lopussa lääkärin arviolla B/A.

Harmittaa ja huolestuttaa. Paljon ajatuksia pyörii päässä, eikä niitä kaikkia saisi tähän edes kasatuksi. Äiti ei tietenkään ota vakavasti, sanoo vaan että hätäilen turhaan. Vanhenemisen merkkejä? Ei helpottaisi sekään. Vanhuuden oireet yleensä lisääntyvät ajan mittaan. Ei mun Turo voi vielä olla vanha...

Tänään en enää saa nauttia vapaapäivästä vaan suuntaan iltavuoroon. Kotiväki jää seurailemaan tilannetta.