Mielenkiintoista miten nopeasti sitä sopeutuu tilanteisiin. Milli on jäänyt meille. Siskoni perheineen tuli siihen tulokseen, etteivät pysty tarjoamaan koiralle mitä se tarvitsee. Se ei aivan vastaa koiratyyppiä joka minua miellyttää, eikä kiintymykseni Milliin ole lähellekään samaa luokkaa kuin kiintymykseni Turoon, mutta tuossahan se mukana roikkuu ja on kiva nähdä sen edistyvän. Sitä paitsi Turolle koirakaveri on tehnyt hyvää. En ole Millistä luopumassa. Olin asennoitunut toisen koirani olevan erilainen, pentu ja mulikka, joten tilanne saattaa siinäkin mielessä hämmentää. En ajatellut omistaa kolmea koiraa lähivuosina. En halua peruuttaa suunnitelmia seuraavan eli tässä tapauksessa kolmannen koiran hankkimisesta, mutta jonkin verran Milli vaikuttaa päätöksiin.

Vaikka Millillä olikin tukko ongelmia tullessaan, alkoi nopeasti tuntua ettei siitä juuri Turoa enempää vaivaa ole. Tuommoinen seurakoira ja lenkkikaveri, ei loppupeleissä vaadi juuri mitään. On riittänyt, että asetti rajat ja tarjoaa liikuntaa. Milli sietää hyvin tekemättömyyttä, ei sekoa jos tulee rauhallisempia päiviä. Olihan se todella rauhaton tullessaan, sillä oli hirvittävästi purkautumatonta energiaa, mikä näkyi sekä käytöksessä, että hyllyvänä rasvakerroksena koiran ympärillä. Perusluonteeltaan tuntuu olevan aika tasainen ja rauhallinen koira.

On Milli tehnyt minullekin hyvää. Sen kautta olen taas saanut innostusta ja motivaatiota koiraharrastusta kohtaan. Turon kanssa olin aika lailla jumahtanut paikalleni. Vaikkei Milli aivan vastaa koiraihannettani, on se potkinut minua hereille. Ongelmat joita sen kanssa oli, ovat olleet aika vähän vaivaa vaativa keissi, mutta pelkästään nuoren koiran energisyys piristää. Turokaan ei ole enää pelkästään se ajatuksia lukeva ihmeolento, vaan löydän Millistä sellaisia vahvuuksia joita Turossa ei ole. Ja toisinpäin.

Tilasin Millille Zero DC Short-vetovaljaat. Koirajuoksu ja pyöräily on ollut mielessä jo ennen Milliä, mutta olen ehkä liian varjeleva Turoa kohtaan. Jätin moiset haaveet seuraavan koiran, eli oletuksena malinoisin varaan. Siksi toisekseen Turo on sen verran pieni koira, että ei tee mieli ostaa kalliita kamppeita kun ei tiedä miten pitkään ne ehtisi olla käytössä, saati tykkäisikö koira koko vedosta. Millillä oli melko rasittava vetämisongelma, mikä on nyt hyvin korjaantunut, mutta uskoisin että se innostuisi vetämään kun sitä saisi ihan luvan kanssa tehdä. Onneksi Turppa on sen verran vaivaton, että sen saa vaikka vapaana vierellä juoksemaan, ettei aivan jää paitsioon.

Mulla oli ehkä turhan suuret luulot tokostelusta Millin suhteen. Jotenkin tekeminen on jumahtanut taas ja tunnen olevani aivan surkea koko touhussa. Kaveri kun ensimmäisten hömppäilyjen aikaan kysyi, että haluatko että se tekee jotain, vai haluatko että se tekee täsmällisesti. Jätin palkkailematta esim. vinoista sivulletuloista ja nyt elukka ei halua harjoitella koko sivulletuloa, vaikka alussa hiffasi juonen nopeasti. Vaikka jäikin vähän vinoon, niin ainakin teki hyvällä innolla. Olen helppoja juttuja naksutellut molempien kanssa, vaikka naksutinta aina parjaankin. Huomaan itsestäni etten ota naksuttelua niin vakavasti, mikä on toisaalta hyvä juttu. Olen melko tosikko enkä ole hyvä kehumaan koiria hihkuen "taitava!" tai "hienosti!", mutta naksutellessa sellainenkin piirre minusta nousee esiin ja se tuntuu noille herkkänahoille sopivan.

Muutoksia

Sinänsä tänäkään kesänä ei ole tapahtunut paljon, sillä tämä on jo kolmas kesäni joka on kokonaisuudessaan mennyt töitä tehdessä. Turo on tapansa mukaan päästänyt minut helpolla. Kuuma kesä on verottanut voimiamme ja antanut lisää tekosyitä olla vaivautumatta mihinkään, välttäen suurempia ponnisteluita. Morkkis ja huonon omistajan leima ovat painaneet, vaikka Turo sopeutuu ja viihtyy siellä missä ihmisensä ovat. Mutta ainahan sitä voisi tehdä enemmänkin, olla parempi ja viitseliäämpi.

Pahimpaan laiskotteluun ilmaantui kolmisen viikkoa sitten lääkettä. Koiran muodossa. Isosiskoni perheineen muutti hieman kauemmaksi ja tarjouduin ottamaan Millin pariksi päiväksi hoitoon. Tämä pari päivää kuitenkin venyi ensin mökkireissulla, sitten ei enää kuulunutkaan kaipailevia yhteydenottoja. Isosiskollani on ollut Millin kanssa enemmän ja vähemmän hankalaa, pääasiassa varmaan Millin korkean energiatason vuoksi. Siskoni ehti kesäkuussa mainita, että koirasta on mahdollisesti luovuttava jos arki ei lähde sujumaan.

Aina välillä on käynyt mielessä Millin adoptointi, mutta tiesin perheeni vastustavan ajatusta Millin rauhattomuuden vuoksi. Olin jo saanut luvan toiseen koiraan tai koiranpentuun, mutta epäröin yhä ottaa yhteyttä kasvattajiin. Ulkopuolisesta painostuksesta huolimatta en vieläkään koe olevani valmis malinoisille. Enkä minä halua hätäillä.

Milli alkoi jo muutamassa päivässä osoittamaan edistystä. Nopeasti äitini pää oli käännetty. Kerroin kuinka koirat eivät mökkireissulla olleet kertaakaan hihnassa ja pysyivät pihassa kiltisti, vaikka Millin ikäisenä vastaava oli Turolle vielä päihittämätön haaste. Ulkoilutukset ovat kokonaan minun vastuullani ja näen koirien eteen enemmän vaivaa, sillä Milli on tuonut mukanaan hiukan sitä kaivattua haastetta. Äitini on keskustellut siskoni kanssa ja näillä näkymin Milli on jäämässä meille, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon.

Toinen ihan huippu-juttu: naapuriini muutti eräs vanha ystävä, joka omistaa nykyään vuosikkaan dobberiuroksen. Olin innostunut lenkkiseurasta, siinä missä hän odotti saavansa meistä treeniseuraa. Väitin vastaan, että ei meistä treeniseuraa taida saada. Syytin Turoa motivaation puutteesta ja innottomuudesta, minkä suhteen Janette oli skeptinen ja halusi saada meiltä taidonnäytteen.

Kävimme tiistaina vanhalla urkalla ja pidimme kentällä pienet treenit. Turo oli tolpassa kiinni ja sai kerätä hieman kateutta kun ensin treenasimme Millin ja Donin kanssa. Sain Janetelta hyviä neuvoja epävarmaan säätämiseeni. Oli paljon pieniä juttuja, joiden tietäminen oli erittäin hyödyllistä, mutta mistäpä niitä oppisi jos aina pelleilee yksin eikä kukaan ole valvomassa?

Väitin ettei Turoa kiinnosta patukka, kuten väitin myös etten uskalla ostaa sille geelipalloa koska se siitä tuskin kiinnostuisi. Jostain syystä Janeten ja Donin vermeet olivat Turon mielestä hirvittävän hauskoja ja sain itse miettiä puheitani. Minä muka tunnen koirani? Tolpassa haukkuessaan se nosti virettään ja teki yllättävän hyvällä innolla ja keskittyneesti. Ensimmäisellä otoksella leikittiin, tai lähinnä harjoiteltiin pallonvaihtoa. Se meni vähän miten meni. Turo lähtee rallattelemaan ja lällättelemään pallon kanssa, mutta painavammasta käskytyksestä pudottaa lelun ja tulee tyhjin suin luokseni. Siispä lisää harjoitusta. Toisella kerralla saalispalkalla, kolmannella ruoalla. Millin palkkasin pelkästään ruoalla, sillä se ei saaliista tahdo kiinnostua. Ruoka motivoi sitä onneksi hyvin.

Janeten sanoin molemmissa koirissa on potentiaalia, mutta se täytyisi vaan osata kaivaa esiin. Saa nyt nähdä miten tämä tästä lähtee etenemään, mutta suunnitelmissa olisi käydä Janeten ja Donin kanssa treenaamassa ainakin kerran viikkoon. Olen toiveikas.

Täytyy toivoa että jatkossa tulisi kirjoiteltua useammin blogiin. Kuulumisiin!

Vihainen koira

Toissailtana isosiskoni puolitoistavuotias seropi hyökkäsi rapusta saapuvan naapurin koiran päälle. Rähinän kuullessani juoksin paikalle yöpuvussa ja nappasin Millin hermostuneena kiinni, kun paikalla olleet eivät osanneet katkaista tilannetta. Naapurilla tietysti oma hommansa suojellessaan koiraansa. Olin pettynyt. Minulle tuttu ja läheinen koira käyttäytyi täysin odottamattomalla tavalla eikä omistaja osannut tehdä mitään. Vasta minun läsnäolo sai koiran rauhoittumaan sen verran, että pikkusiskoni sai hihnasta otteen ja raahattua Milliä kauemmaksi.

Menin sisälle purkamaan suuttumustani, kunnes Milli pääsi uudelleen irti ja oli kenties aloittamassa jo uutta hyökkäystä, mutta koira saatiin tällä kertaa nopeammin kiinni. Siinä missä aikaisemmin isosiskoni avomies haahuili hymyillen Millin perässä ymmärtämättä tilanteen laatua.

Minua suututti. Minua suututti, sillä naapurin pinseri on joutunut aiemminkin hyökkäyksen kohteeksi. Minua suututti, koska Milli on minun käsissäni ollut aivan toisenlainen. Minua suututti, että koiran omistaja ei osannut ottaa tilanteessa kaivatunlaista vastuuta. Ei pyytänyt anteeksi, mutta ymmärsi sentään sanoa, että tapahtunut ei ollut Millin syy. Ei se ollutkaan, vaan se oli omistajansa syy.

Kerroin tapahtuneesta kaverilleni, joka on Milliä nähnyt useaan kertaan erilaisissa ympäristöissä. Hän kysyi, että todellako Milli, the nössö, höpsökoira? Minä mietin samaa. Koira joka on mukanani kulkenut koirapuistoissa, koiralenkeillä, jopa viettänyt useamman vuorokauden entuudestaan tuntemattoman koiralauman keskellä ja sopeutunut siihen nopeasti. Nopeammin kuin Turo.

Vaikka olen kauan aikaa sitten havainnut, että koiran käytös voi hyvin paljon muuttua eri ihmisten seurassa, olin täysin hämilläni tapahtuneesta. Tuntui pahalta, että Milli sai tuosta otsaansa leiman, eikä naapuri enää luota siihen sekuntiakaan. Tiedostin, että Millin epävarmuus voisi auktoriteetin puutteessa aiheuttaa ongelmia, mutta en tiedä olisinko osannut odottaa mitään tällaista. Ei Milli ole hullu koira, eikä se ole poikkeuksellisessa määrin aggressiivinen, niin että sitä voisi korostaa. Pinserin omistaja kehui Turoa täyspäiseksi, mutta jäin miettimään asiaa. Onko näin? Vai ymmärränkö vain vastuuni koiranomistajana? Osaanko ohjata sitä tilanteissa joita se ei itse osaisi ratkaista? Entä miten on Millin laita? Lähes tiedän, että voisin Millin ja naapurin pinserin kanssa lähteä lenkille milloin vain ilman ongelmia. Mutta pinserin omistaja tuskin tietää, saati uskoo.

Minua harmittaa, että työ jonka olen tehnyt Millin eteen, on käytännössä valunut hukkaan. Voinko edes tehdä mitään hyvää koiralle omistajiensa puolesta jos nämä eivät halua paneutua ongelmiinsa?

Jakomäen hiekkakuopat

Koira autoon, tankkaamaan ja Helsinkiin hakemaan Iitu. Tämän päivän etukäteen valmistelematon toimintasuunnitelma. Lenkkivermeet yllä, yhtäkkinen ajatus lähteä jonnekin ja pirautus kaverille. Yleensä nämä extempore-reissut ovat ihan piristäviä.

Jakiksen hiekkakuopilla olen käynyt kerran aikaisemmin, Iitun kanssa noin pari vuotta sitten. Hieno paikka sekin. Aivan vieressä oleva koirapuisto lähes takaa, että kuopat tunnetaan myös koiranomistajien keskuudessa. Koiria oli irti ja kiinni. Jonkin verran porukkaa kulki ohi, joten syrjäistä ja häiriötöntä paikkaa etsivälle saattaa kyseinen alue olla hieman rauhaton.

Positiivista ihailua herätti eräskin koirakko. Suomenajokki, suomenpystykorva ja karkkarimäykky vapaana ja hallinnassa, samassa seurueessa. Vapaanapito on monille selviö, mutta metsästyskoirien kohdalla asiaan liittyy paljon kyseenalaistusta. On mukava nähdä kuinka ennakkoluuloja rikotaan onnistuneesti.

Iitun ottamia kuvia pääsee katsomaan tämän linkin takaa


Ajatus toisesta koirasta myllää päässä. Turo on edelleen paras, tietenkin, mutta arjesta on tullut hiukan tasapaksua. Joskus kun vielä Turon kanssa oli kädet täynnä tekemistä, ei vastaavanlaisesta paatumisesta ollut merkkiäkään. Nyt perushallinta on kunnossa eikä arki tuota suurempia haasteita. Kaipaan jotain opittavaa, jotain uutta. Olen sallinut itselleni, että koirat on mulle se The Juttu. Mun harrastus. Olen ollut onnellisimmillani silloin, kun koirat ovat vieneet vapaa-ajastani suurimman osan.

Eihän mikään estä lähtemästä ja tekemästä, mutta innostuksen löytäminen on aina vaan vaikeampaa. En tiedä osaako muut samaistua. En valita Turon takia, olen siihen tyytyväinen, mutta kaikki on jo pitkään ollut niin tuttua ja tavallista, ennalta-arvattavaakin. Jollain tapaa sitä jopa kaipaa niitä mokia ja virheitä, joiden pohjalta voisi lähteä kehittämään itseään. Edistymisen tunne on monasti mitä palkitsevinta.

Toistaiseksi ei mitään ole pennun hankinnan eteen tapahtunut, mutta enhän mä jatkuvasti voi märehtiä ja miettiä, että joskus sitten. Joskus senkin täytyy olla nyt, eikä aina vaan "ehkä vuoden päästä".