Päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Samalla mieliala kohenee kuin itsestään. Kuluvalle vuodelle on suunnitteilla koira-aiheista tapahtumaa, enkä malttaisi millään odottaa kevättä. Loppuvuosi kului miten kului, enkä voi kehua olleeni kauhean aktiivinen koirarintamalla. Kuitenkin uutta puhtia on latautunut minuunkin ja katselen eteenpäin tyytyväisin mielin.

Koirallisesta seurasta ehti tulla taukoa, mutta saimme aikaiseksi tavata Katia ja Cyttää pitkästä aikaa ja ymmärsin taas miten kiitollinen saan olla noinkin hyvästä kaverista. Meidän koiramme pelaavat yhteen loistavasti, eikä tarvitse pelätä ainakaan yhteenottoja. Mukava kokoonpano! Rentoa lenkkeillä tällä porukalla. Cyttä ymmärtää Turon omalaatuisen leikkimistyylin, eikä niillä Millinkään kanssa huonosti mene. Muistan kuinka alkuun Cyttä hieman väisteli ja inhosi Milliä ja suosi täysin pelkästään Turoa, mutta pikkuhiljaa tiimi hitsautui yhteen. Katin kanssa juttua riittää joka kerralla enemmän kuin ehtii suusta saada sanoja ulos. En tiedä onko mulla koirasaralla kohdannut ajatusmaailmat kenenkään kanssa yhtä hyvin.

Anyways...

Omieni kanssa olen koittanut päästä eteenpäin tokostelussamme. Olen joutunut tarkastelemaan omaa toimintaani ja siitä varmasti löytyy moitittavaa enemmän kuin sietäisin kuulla. Koirille olen jotenkin saanut taiottua ihan hyvän vireen ja niiden motivaatio säilyy yllä pidempään. Treenin voi todella lopettaa parhaimpaan kohtaan, eikä kummankaan into laannu muutaman minuutin jälkeen aivan ennustamatta, kuten aiemmin tuppasi käymään. Olen kylläkin siirtynyt myös Turon kanssa ruokapalkkaan ja treenaan koirat peräkkäin. Millin ensin, koska Turolle kateus tuntuu lisäävän kiinnostusta tekemiseen.

Treenaan yksin sisätiloissa tai oikeammin kellarissa kuivaushuoneessa, sillä siellä on tilaa(/tekemisemme eivät kestä päivänvaloa?). Olen videoinut treenit ja sain kohdata lannistavan totuuden. On mulle siitä sanottu, mutta en ole noteerannut, sillä Turon kanssa kaikki on ollut aina vähän vaikeaa. Turo poikittaa ja edistää aivan tautisesti. Asiaa täytyisi lähteä korjaamaan, mutta pelkään tavalla tai toisella ryssiväni koko homman. Turo on aikamoinen herkkis, eikä se suuresta yllyttämisestä ja kannustamisesta huolimatta uskalla aina yrittää, vaan toisinaan päättää mieluummin luovuttaa. Lisäksi se lukee minun ajatuksiani liiankin hyvin ja aivan varmasti huomaa jos minä yhtään turhaudun. Sitä on aika raastavaa katsella, enkä haluaisi tehdä virhettä nyt kun koira jopa innostuu tekemisestä. Mietin korjauskeinoja ja niitä onneksi on, mutta ongelman kitkeminen vaatisi paljon toistoja ja ehkä myös apuohjaajan huomauttelemaan. Videolla huomaan itse olevani aivan mutkalla ja Turo tietty hakee minusta valtavasti vartaloapuja.

En osaa päättää olisinko itselleni armollinen ja puuhailisin koiran kanssa vähemmän täsmällisesti keskittyen koiran hyvään motivaatioon, vai koitanko kuitenkin panostaa tekniikkaan. Molempi parempi? Varmaan täytyisi ottaa iso harppaus taaksepäin, sillä koiralle on aikoinaan pohjatkin opetettu miten sattuu.

Asiaa ei helpota se, että kummallakaan ei ole luonnostaan suuri työskentelyinto, vaan ne tekevät aika pitkälti pelkälle palkalle. Ne pärjäisivät aivan loistavasti ilman ylimääräistä tekemistä ja selviäisivät pelkillä lenkityksillä. Harva koira tekee pelkästään ohjaajalle, mutta koirissa on silti eroja. Kun lähipiirissä on pari palveluskoirarotuista motivoitunutta tekijää, tuntuvat nämä omat vähän kakkoslaadun seurakoiraviritelmiltä. Pelkästään motivoimiseen on täytynyt panostaa paljon. Monta kertaa olen meinannut luovuttaa ja niin olen oikeastaan tehnytkin, mutta jostain on löytynyt aina pieni pilkahdus uutta toivoa. Viimeisimmät koitokset ovat yllättäneet minut positiivisesti ja koirat ovat osoittaneet edes pientä edistystä. Kahden koiran treenaaminen mahdollisesti helpottaa minua, kun kumpikin toimii vähän eri tyylillä ja ovat yleensäkin erilaisia treenattavia. Oma motivaatio säilyy, eikä kummankaan ongelmat paista niin selkeästi silmään. Niitä arvostaa kumpaakin omalla tavallaan, vaikka tuskin niistä mitään kisatykkejä saa koskaan leivottua.

Koitan saada videomatskua kasaan ja koostaa touhuistamme myöhemmin videon täällä näytettäväksi.


Hyväksi havaitsemani treeninamit olivat loppumaan päin, joten kysäisin Janettea lähtemään kanssani Porvooseen niitä hakemaan. Sattui hyvä tuuri kun hänelläkin oli tänään vapaapäivä. Treeninappuloiden koko oli kasvanut ainakin puolella, mutta ostin kuitenkin yhden laatikon. Olin päättänyt ostaa myös noutokapulan ja sellainen lähti mukaan...ja vähän muuta.





Muistan hyvin sen ajan, kun minulla ei ollut tarvetta ostella koiralle sen kummemmin mitään. Tarvittavat hihnat ja pannat omistin jo ja lelutkin olivat yleensä aivan tarpeettomia, sillä Turon mielestä parhaat asiat löytyvät pihalta maasta. Kepit, kivet, kävyt, lumipallot ja lehdet... Millin mukana tuli pantoihin ja hihnoihin kohdistuva ostohuuma, mutta leluja ja treenikamppeita olen ostellut nurkkiin pyörimään vailla käyttäjää.

Itse asiassa krääsää tulee hamuttua syystä. Todennäköisesti kompensoin sillä täyttämätöntä tyhjiötä, harrastuskoiran paikkaa. Tiedostan resurssini ja kolmatta koiraa en toistaiseksi halua sekoittamaan pakkaa, mutta malinoiskuume kovasti kolkuttelee takaraivossa. Olen tankannut teoriaa ja päässyt paremmin tutustumaan koiraharrastamiseen. Tieto lisää tuskaa, näin voi sanoa. Olen tottakai kiinnostunut tutustumaan asioihin täysin teoriapohjalta, mutta välillä tulee palava kaipuu päästä kokeilemaan asioita käytännössä. Sen mitä voin, yritän tehdä näiden nykyisten kanssa.

Kutkuttaa ajatus uudesta ja ehkä vieraan tuntuisestakin koirasta, uusista haasteista ja uuden oppimisesta.

Ympärilläni on hyvä luotto ja minut tuntevat minuun uskovat, eivätkä pelkää, että en koiran kanssa pärjäisi. Osa on minua jopa hoputellut. Minä olen asettanut tiettyjä vaateita itselleni ja elämäntilanteelleni, enkä aio hätäillä ennen kuin asiat ovat haluamallani mallilla. Välillä kysellään olenko kasvattajiin ollut yhteydessä, mutta en halua kiusata itseäni, kun ajankohdasta ei ole vielä mitään selvyyttä.

Noutokapulan ostin itse asiassa Turolle ja toki myös tulevaa varten. Olemme harjoitelleet esineen nostoa tähän asti pahvitötteröllä. Noutokapula tarttui matkaan ja päätin testata Turon suhtautumista ruokinnan yhteydessä. En tiennyt miten koira reagoi painavampaan ja eri muotoiseen esineeseen, mutta pienen empimisen jälkeen se todella nosti esineen hampaillaan ja kohta toi minulle käteen asti. Tätä nostoharjoittelua olen tehnyt naksuttimen kanssa. Hyvä ote koiralla ei kapulaan ole, mutta kaikki hömppäily toimii jonkinmoisena lääkkeenä minun treenikuumeeseeni. Millin kanssa ei olla vielä naksuteltu, mutta saattaa sekin päivä tulla eteen.

Arkuus arjen kaverina

Aamulenkillä törmäsimme vanhoihin tuttuihin, walesinspringerspanielinarttuun ja tämän omistajaan. Millille koirakko on vieraampi, mutta Turo ja Anni-walesi ovat suunnilleen saman ikäisiä ja tunteneet toisensa nuorilta päiviltä saakka. Turon ilme valpastui ja päästin sen vapaaksi. Se meni empimättä tervehtimään harmaantunutta muoria. Milli sai arastellen tehdä tuttavuutta ensin hihnassa, ennen kuin vapautin senkin. Annin omistaja on vanhempi mies, joka hetken kuluttua ihmetteli ääneen Turoa joka nojautui tämän jalkoihin ja nautti rapsutuksista. "Seitsemän vuotta se on minua väistänyt". Milli on sosiaalinen ja meni tietenkin epäröimättä silitettäväksi, mutta Turolta tuo oli aikamoinen tempaus. Minä en ollut yllättynyt, vaikka Annin omistaja ihmetteli. Minä vain hymähdin ja totesin Turon olevan tuollainen.

En tiedä vaikuttiko Turon yhtäkkiseen rohkaistumiseen tapaus viime viikolta, kun iltalenkillämme tuntematon humalainen nuori mies pysähtyi juttelemaan ja tekemään tuttavuutta koirieni kanssa. Turolle tilanne oli vaikea. Ei sitä käy kieltäminen. Pimeässä aivan vieras, viinalta haiseva mies oli Turon mielestä epäilyttävä. Se väisteli hihnan mitallisen verran ja päästi kimeää vinkunan sekaista murinaa. Millille tuo ihminen oli aivan kuten kaikki muut, siis ihana!

Olisin voinut perääntyä tilanteesta ja jatkaa matkaani, mutta jäin kuitenkin juttelemaan ja katselemaan täysin eri tavalla suhtautuvia koiriani. Mies kertoi omistaneensa saksanpaimenkoiran ja myöhemmin saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran sekoituksen. Hän halusi tutustua Turoonkin, eikä luovuttanut vaikka minä pienen houkuttelun jälkeen päästin uskoni menemään.

Seisoin räntäsateessa 20-30min ja Turo pikkuhiljaa edistyi pelkonsa kanssa. Alkuun se söi lunta miehen kädestä, sitten empien ja puoliväkisin antoi miehen rapsutella leuan alta. Pian niskaa, sitten selkää... Välillä perääntyi nopeasti säikähdettyään miehen liikahdusta. Mies oli maan tasalla kyykyssä koko tuon ajan. Vähän myöhemmin Turo tarjoutui itse rapsuteltavaksi ja lopulta jo nojaili miehen jalkoihin, eikä enää väistäyt vaikka mies nousi seisomaan.

Jotkut sanovat, että Turo on arin koira jonka ovat koskaan tavanneet ja katsovat minua pistävän syyllistävästi. Jotkut eivät ehdi piirrettä huomata ja lohduttelevat, että ei se ole yhtään arka, korkeintaan hieman varautunut. En aina erota selkeää logiikkaa Turon valikoidessa kehen se luottaa ja kuita pelkää. Tiedän kuitenkin laimilyöneeni sosiaalistamisen pentuna, mutta en tiedä miten paljon olen loppupeleissä hävinnyt, Turoa on kuitenkin raahattu erilaisiin paikkoihin aikuisena. Tiedän Turon isän olevan arka, ja olen myös omilla silmilläni nähnyt yhden Turon sisaruksista aikuisiällä, jolla samaa ongelmaa. Myös muista pennuista saanut kuulla vastaavanlaista juttua. Ikävä kyllä ne ovat kaikki hävinneet jonnekin, enkä viimeaikaisia kuulumisia tiedä. Yksi pennuista lopetettiin muistaakseni 4-vuotiaana, kun tarinan mukaan haukkasi lenkkeilijää pohkeesta. Onhan Turo toki purrut minuakin. Kokematon nuori koiranomistaja yksin ensimmäisen koiransa ja sen ongelmien kanssa... Onneksi opin tuntemaan koiraa ja vaikeudet kääntyivät hiljalleen kohti voittoa. Mikään ihmekoira Turo ei vieläkään ole, mutta paljon sen kanssa ollaan päästy eteenpäin.

En silti voi nähdä Turoa ihanteellisena koirana, vaikka erittäin rakas ja opettavainen se minulle on ollut. Jotkut ovat kehuneet meidän suhdettamme ja Turon kuuliaisuutta. Se on todellisuudessa epävarma koira, jonka uho on pelkkä kangas tai vaate, jonka takana koiralla todellista toimintakykyä ei ole. Kurjan suora ja rehellinen totuus.

Ei se mikään ongelmakoira ole. Ei enää. Se voi päällepäin näyttää aivan järkevältä otukselta, se tukeutuu minuun eikä koe jatkuvaa tarvetta rähjätä jollekin. Joskus se pääsee näyttämään epäileväisyytensä, ja silloin saan taas paljon puhuvia katseita ja joskus jopa suoria kysymyksiä koiran kohtalosta. Moni veikkaa, että koiralla on huonoja kokemuksia.

Milli sen sijaan osoittaa pienehköä arkuutta muita koiria kohtaan, mutta sen keissi on huomattavasti helpompi. Nyt se on taas hiukan sulkeutunut ujouteensa, kun emme pitkään aikaan ole hyödyntäneet koiraseuraa. Sosiaalistamalla tuohon epävarmuuteen on voinut valtavasti vaikuttaa. Millillä ei ole huonoja kokemuksia muista koirista, mutta pentuaikana sen elämään kuului vain oman perheen toinen koira ja minun Turo. Millillä esiintyi myös ääniarkuutta ja se säikkyi mm. kaukana kaikuvia hälytysajoneuvon ääniä. Viimeksi kun amppari ajoi pillit vinkuen ohi, ei koirassa näkynyt pelokkuutta.

Uskon vahvasti, että todellinen arkuus on perinnöllinen ongelma. Voi se olla opittuakin, mutta opitusta arkuudesta pääsee siedättämällä eroon. Turo sen sijaan jatkaa varmasti vanhoille päivilleen saakka totuttua linjaa, eli yllättää jatkossakin.

Usein Turo on ihmisiä kohtaan pelkästään välinpitämätön, eikä sen arkuus aiheuta arjessa minulle ongelmia. Sen sijaan esteitä se asettaa monelle tekemiselle, kuten harrastamiselle. Olen potenut huonoa omatuntoa koiran arkuuden vuoksi ja joutunut miettimään missä minä olen epäonnistunut. Tiedän kuitenkin, että Turo ei ole ainoa laatuaan, vaan arkoja koiria on lukuisia. Joillakin se nähdään lähes rotuominaisuutena, eivätkä jotkut pienet koirat näytä uhkaavilta vaikka vähän räksyttävätkin.

Minua on helpottanut arkuuden tunnistaminen ja myöntäminen.

Pattipää jää

Mielenkiintoista miten nopeasti sitä sopeutuu tilanteisiin. Milli on jäänyt meille. Siskoni perheineen tuli siihen tulokseen, etteivät pysty tarjoamaan koiralle mitä se tarvitsee. Se ei aivan vastaa koiratyyppiä joka minua miellyttää, eikä kiintymykseni Milliin ole lähellekään samaa luokkaa kuin kiintymykseni Turoon, mutta tuossahan se mukana roikkuu ja on kiva nähdä sen edistyvän. Sitä paitsi Turolle koirakaveri on tehnyt hyvää. En ole Millistä luopumassa. Olin asennoitunut toisen koirani olevan erilainen, pentu ja mulikka, joten tilanne saattaa siinäkin mielessä hämmentää. En ajatellut omistaa kolmea koiraa lähivuosina. En halua peruuttaa suunnitelmia seuraavan eli tässä tapauksessa kolmannen koiran hankkimisesta, mutta jonkin verran Milli vaikuttaa päätöksiin.

Vaikka Millillä olikin tukko ongelmia tullessaan, alkoi nopeasti tuntua ettei siitä juuri Turoa enempää vaivaa ole. Tuommoinen seurakoira ja lenkkikaveri, ei loppupeleissä vaadi juuri mitään. On riittänyt, että asetti rajat ja tarjoaa liikuntaa. Milli sietää hyvin tekemättömyyttä, ei sekoa jos tulee rauhallisempia päiviä. Olihan se todella rauhaton tullessaan, sillä oli hirvittävästi purkautumatonta energiaa, mikä näkyi sekä käytöksessä, että hyllyvänä rasvakerroksena koiran ympärillä. Perusluonteeltaan tuntuu olevan aika tasainen ja rauhallinen koira.

On Milli tehnyt minullekin hyvää. Sen kautta olen taas saanut innostusta ja motivaatiota koiraharrastusta kohtaan. Turon kanssa olin aika lailla jumahtanut paikalleni. Vaikkei Milli aivan vastaa koiraihannettani, on se potkinut minua hereille. Ongelmat joita sen kanssa oli, ovat olleet aika vähän vaivaa vaativa keissi, mutta pelkästään nuoren koiran energisyys piristää. Turokaan ei ole enää pelkästään se ajatuksia lukeva ihmeolento, vaan löydän Millistä sellaisia vahvuuksia joita Turossa ei ole. Ja toisinpäin.

Tilasin Millille Zero DC Short-vetovaljaat. Koirajuoksu ja pyöräily on ollut mielessä jo ennen Milliä, mutta olen ehkä liian varjeleva Turoa kohtaan. Jätin moiset haaveet seuraavan koiran, eli oletuksena malinoisin varaan. Siksi toisekseen Turo on sen verran pieni koira, että ei tee mieli ostaa kalliita kamppeita kun ei tiedä miten pitkään ne ehtisi olla käytössä, saati tykkäisikö koira koko vedosta. Millillä oli melko rasittava vetämisongelma, mikä on nyt hyvin korjaantunut, mutta uskoisin että se innostuisi vetämään kun sitä saisi ihan luvan kanssa tehdä. Onneksi Turppa on sen verran vaivaton, että sen saa vaikka vapaana vierellä juoksemaan, ettei aivan jää paitsioon.

Mulla oli ehkä turhan suuret luulot tokostelusta Millin suhteen. Jotenkin tekeminen on jumahtanut taas ja tunnen olevani aivan surkea koko touhussa. Kaveri kun ensimmäisten hömppäilyjen aikaan kysyi, että haluatko että se tekee jotain, vai haluatko että se tekee täsmällisesti. Jätin palkkailematta esim. vinoista sivulletuloista ja nyt elukka ei halua harjoitella koko sivulletuloa, vaikka alussa hiffasi juonen nopeasti. Vaikka jäikin vähän vinoon, niin ainakin teki hyvällä innolla. Olen helppoja juttuja naksutellut molempien kanssa, vaikka naksutinta aina parjaankin. Huomaan itsestäni etten ota naksuttelua niin vakavasti, mikä on toisaalta hyvä juttu. Olen melko tosikko enkä ole hyvä kehumaan koiria hihkuen "taitava!" tai "hienosti!", mutta naksutellessa sellainenkin piirre minusta nousee esiin ja se tuntuu noille herkkänahoille sopivan.

Muutoksia

Sinänsä tänäkään kesänä ei ole tapahtunut paljon, sillä tämä on jo kolmas kesäni joka on kokonaisuudessaan mennyt töitä tehdessä. Turo on tapansa mukaan päästänyt minut helpolla. Kuuma kesä on verottanut voimiamme ja antanut lisää tekosyitä olla vaivautumatta mihinkään, välttäen suurempia ponnisteluita. Morkkis ja huonon omistajan leima ovat painaneet, vaikka Turo sopeutuu ja viihtyy siellä missä ihmisensä ovat. Mutta ainahan sitä voisi tehdä enemmänkin, olla parempi ja viitseliäämpi.

Pahimpaan laiskotteluun ilmaantui kolmisen viikkoa sitten lääkettä. Koiran muodossa. Isosiskoni perheineen muutti hieman kauemmaksi ja tarjouduin ottamaan Millin pariksi päiväksi hoitoon. Tämä pari päivää kuitenkin venyi ensin mökkireissulla, sitten ei enää kuulunutkaan kaipailevia yhteydenottoja. Isosiskollani on ollut Millin kanssa enemmän ja vähemmän hankalaa, pääasiassa varmaan Millin korkean energiatason vuoksi. Siskoni ehti kesäkuussa mainita, että koirasta on mahdollisesti luovuttava jos arki ei lähde sujumaan.

Aina välillä on käynyt mielessä Millin adoptointi, mutta tiesin perheeni vastustavan ajatusta Millin rauhattomuuden vuoksi. Olin jo saanut luvan toiseen koiraan tai koiranpentuun, mutta epäröin yhä ottaa yhteyttä kasvattajiin. Ulkopuolisesta painostuksesta huolimatta en vieläkään koe olevani valmis malinoisille. Enkä minä halua hätäillä.

Milli alkoi jo muutamassa päivässä osoittamaan edistystä. Nopeasti äitini pää oli käännetty. Kerroin kuinka koirat eivät mökkireissulla olleet kertaakaan hihnassa ja pysyivät pihassa kiltisti, vaikka Millin ikäisenä vastaava oli Turolle vielä päihittämätön haaste. Ulkoilutukset ovat kokonaan minun vastuullani ja näen koirien eteen enemmän vaivaa, sillä Milli on tuonut mukanaan hiukan sitä kaivattua haastetta. Äitini on keskustellut siskoni kanssa ja näillä näkymin Milli on jäämässä meille, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon.

Toinen ihan huippu-juttu: naapuriini muutti eräs vanha ystävä, joka omistaa nykyään vuosikkaan dobberiuroksen. Olin innostunut lenkkiseurasta, siinä missä hän odotti saavansa meistä treeniseuraa. Väitin vastaan, että ei meistä treeniseuraa taida saada. Syytin Turoa motivaation puutteesta ja innottomuudesta, minkä suhteen Janette oli skeptinen ja halusi saada meiltä taidonnäytteen.

Kävimme tiistaina vanhalla urkalla ja pidimme kentällä pienet treenit. Turo oli tolpassa kiinni ja sai kerätä hieman kateutta kun ensin treenasimme Millin ja Donin kanssa. Sain Janetelta hyviä neuvoja epävarmaan säätämiseeni. Oli paljon pieniä juttuja, joiden tietäminen oli erittäin hyödyllistä, mutta mistäpä niitä oppisi jos aina pelleilee yksin eikä kukaan ole valvomassa?

Väitin ettei Turoa kiinnosta patukka, kuten väitin myös etten uskalla ostaa sille geelipalloa koska se siitä tuskin kiinnostuisi. Jostain syystä Janeten ja Donin vermeet olivat Turon mielestä hirvittävän hauskoja ja sain itse miettiä puheitani. Minä muka tunnen koirani? Tolpassa haukkuessaan se nosti virettään ja teki yllättävän hyvällä innolla ja keskittyneesti. Ensimmäisellä otoksella leikittiin, tai lähinnä harjoiteltiin pallonvaihtoa. Se meni vähän miten meni. Turo lähtee rallattelemaan ja lällättelemään pallon kanssa, mutta painavammasta käskytyksestä pudottaa lelun ja tulee tyhjin suin luokseni. Siispä lisää harjoitusta. Toisella kerralla saalispalkalla, kolmannella ruoalla. Millin palkkasin pelkästään ruoalla, sillä se ei saaliista tahdo kiinnostua. Ruoka motivoi sitä onneksi hyvin.

Janeten sanoin molemmissa koirissa on potentiaalia, mutta se täytyisi vaan osata kaivaa esiin. Saa nyt nähdä miten tämä tästä lähtee etenemään, mutta suunnitelmissa olisi käydä Janeten ja Donin kanssa treenaamassa ainakin kerran viikkoon. Olen toiveikas.

Täytyy toivoa että jatkossa tulisi kirjoiteltua useammin blogiin. Kuulumisiin!