Lupasin koostaa videomatskua blogiin kunhan meidän tokostelut edistyy mihinkään suuntaan, ja tässä sitä nyt olis.

Toko ja vastaavat ovat olleet minulle jo pitkään suuri murheenkryyni. En ole saanut Turoa motivoitua tekemiseen. Sillä on saalisviettiä ja se rakastaa jahtaamista, mutta yhdistäessäni saalispalkan minulle tekemiseen, on koiran into lässähtänyt lähes välittömästi. Innottoman koiran kanssa en tykkää treenata ja siksi olen pakoillut koko puuhaa.

Treenikuumeeni kasvaa, mutta harrastushurttaa mulla ei vieläkään ole. Päätin talven aikana ruveta naksuttelemaan Turolle jotain pikkujuttuja, sitten huomasin että ruokapalkan kanssa seuruu toimii olkkarin matolla ihan mukavasti. Alkuvuodesta kävimme kaverin kanssa kentällä kun olin kehunut, että Turo saattaa lenkin yhteydessä tehdä hyvän seuruupätkän motivoituneesti myös saalispalkalla. Kentälle päästyämme en saanut Turosta mitään irti, sitä ei ollenkaan huvittanut keskittyä palkkaan eikä minuun. Minä nieleskelin pettymystäni. Olin niin äärimmäisen turhautunut, etten voinut edes puhua. Säälittää jälkeenpäin ajatella kaveriani, jolle en saanut sanaa suustani vaan keskityin vakavana tuijottamaan tietä edessäni kaverin yrittäessä lohdutella minua.

Siinä vaiheessa mun teki mieli haudata kaikki harrastusaikeet Turon kanssa. Olinhan minä jo yrittänyt ties miten pitkään, mutta en saanut koiraa innostumaan tokosta missään määrin. Jokin kuitenkin ajoi vielä yrittämään. Hoidimme tokostelumme kuivaushuoneessa ja videoin treenit. Palkkasin aina ruoalla, pidin treenit lyhyinä ja pätkittynä kahteen tai kolmeen osaan, treenasin koiria vuoronperään ja aina Millin ensin, että Turolle nousisi kateus. Pian se jo alkoikin hinkumaan ja vinkumaan, että pääsisi treenaamaan. Pidin tarkasti silmällä koiran intoa ja pientäkin laskua huomatessani pyrin lopettamaan treenin.

Muutokseen olen huikean tyytyväinen, vaikka Turo ei paljon osaakaan. Olen keskittynyt hyvään vireeseen ja minusta on suunnattoman hienoa nähdä kuinka koiran häntä heiluu ja naamasta paistaa onnellisuus. Kaveri on onneksi nähnyt nämä kaksi eri Turoa. Sen aiemman, haluttoman, jätättävän ja epävarman tokostelijan, sekä tämän uuden puolen.

Minulta kysyttiin, että mitä tarkalleenottaen treenaan tuossa alussa ja voisin nyt hieman avata asiaa. Turolle on tehty aivan luokattoman huonot pohjat ja se on varmaan yksi syy miksi tämä meidän juttu takkuaa niin paljon.

Turo on hissipylly ja sitä herkästi inhottaa kaikki vähänkin epämiellyttävät alustat, tavallisesti märät ja kylmät pohjat. Se on aina istunut hitaasti, vähän kuin kysellen, että täytyykö muka oikeesti. Millin tullessa sain asiaan kontrastia, se nimittäin läväyttää yhdestä käskystä takalistonsa maahan ja istuu vapautukseen saakka. Se voi istua lumihangessa täristen kun paleltaa, mutta se ei kyseenalaista käskyä.

Sen lisäksi että Turo ei kauheasti välitä näistä istu-maahan-käskyistä, se vielä sekoittaakin niitä. Seiso-toimintoa se ei osaa ollenkaan, mikä olisi hyvä opettaa noita jääviä ajatellen. Lihapullakädellä houkuttelemalla / ohjaamalla otin maahanmenoa ja seisomista, enkä lainkaan istumista, sillä Turo menisi maahan mieluusti aina istumisen kautta tuplakäskyllä. Nämä on näitä juttuja joihin olisi kannattanut panostaa jo vuosia sitten.

Samalla tyylillä aion opettaa tulevalle koiralle noi asennonvaihdot, joten Turo sai nyt antaa hieman esimakua. Ajatus varmasti sama kuin imuttamisessa, saadaan koiralle liikkeet lihasmuistiin ja suorittaminen nopeaksi. Turolla tuo näyttää aika tahmaiselta, mutta eipä asiat tekemättä edisty.

En ole päättänyt mitä tavoitellaan vai tavoitellaanko mitään. Sain jopa kehoituksia lähteä kokeisiin, mutta ihan niin valmiita me emme ole. Treeneihin saisi kyllä tavoitteen jos alkaisin treenaamaan kokeenomaisemmin. Nyt olen keskittynyt lähinnä siihen, että meillä on kivaa.

Mä tosiaan joskus ajattelin, että en saa Turolle opetettua edes käännöksiä, puhumattakaan jäävistä, mutta kyllä ne jotenkin sujuu. Niitä pitää hioa, mutta en ota stressiä. Minulle on pääasia, että koira haluaa yrittää ja tehdä.

Usko ja epätoivo

Päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Samalla mieliala kohenee kuin itsestään. Kuluvalle vuodelle on suunnitteilla koira-aiheista tapahtumaa, enkä malttaisi millään odottaa kevättä. Loppuvuosi kului miten kului, enkä voi kehua olleeni kauhean aktiivinen koirarintamalla. Kuitenkin uutta puhtia on latautunut minuunkin ja katselen eteenpäin tyytyväisin mielin.

Koirallisesta seurasta ehti tulla taukoa, mutta saimme aikaiseksi tavata Katia ja Cyttää pitkästä aikaa ja ymmärsin taas miten kiitollinen saan olla noinkin hyvästä kaverista. Meidän koiramme pelaavat yhteen loistavasti, eikä tarvitse pelätä ainakaan yhteenottoja. Mukava kokoonpano! Rentoa lenkkeillä tällä porukalla. Cyttä ymmärtää Turon omalaatuisen leikkimistyylin, eikä niillä Millinkään kanssa huonosti mene. Muistan kuinka alkuun Cyttä hieman väisteli ja inhosi Milliä ja suosi täysin pelkästään Turoa, mutta pikkuhiljaa tiimi hitsautui yhteen. Katin kanssa juttua riittää joka kerralla enemmän kuin ehtii suusta saada sanoja ulos. En tiedä onko mulla koirasaralla kohdannut ajatusmaailmat kenenkään kanssa yhtä hyvin.

Anyways...

Omieni kanssa olen koittanut päästä eteenpäin tokostelussamme. Olen joutunut tarkastelemaan omaa toimintaani ja siitä varmasti löytyy moitittavaa enemmän kuin sietäisin kuulla. Koirille olen jotenkin saanut taiottua ihan hyvän vireen ja niiden motivaatio säilyy yllä pidempään. Treenin voi todella lopettaa parhaimpaan kohtaan, eikä kummankaan into laannu muutaman minuutin jälkeen aivan ennustamatta, kuten aiemmin tuppasi käymään. Olen kylläkin siirtynyt myös Turon kanssa ruokapalkkaan ja treenaan koirat peräkkäin. Millin ensin, koska Turolle kateus tuntuu lisäävän kiinnostusta tekemiseen.

Treenaan yksin sisätiloissa tai oikeammin kellarissa kuivaushuoneessa, sillä siellä on tilaa(/tekemisemme eivät kestä päivänvaloa?). Olen videoinut treenit ja sain kohdata lannistavan totuuden. On mulle siitä sanottu, mutta en ole noteerannut, sillä Turon kanssa kaikki on ollut aina vähän vaikeaa. Turo poikittaa ja edistää aivan tautisesti. Asiaa täytyisi lähteä korjaamaan, mutta pelkään tavalla tai toisella ryssiväni koko homman. Turo on aikamoinen herkkis, eikä se suuresta yllyttämisestä ja kannustamisesta huolimatta uskalla aina yrittää, vaan toisinaan päättää mieluummin luovuttaa. Lisäksi se lukee minun ajatuksiani liiankin hyvin ja aivan varmasti huomaa jos minä yhtään turhaudun. Sitä on aika raastavaa katsella, enkä haluaisi tehdä virhettä nyt kun koira jopa innostuu tekemisestä. Mietin korjauskeinoja ja niitä onneksi on, mutta ongelman kitkeminen vaatisi paljon toistoja ja ehkä myös apuohjaajan huomauttelemaan. Videolla huomaan itse olevani aivan mutkalla ja Turo tietty hakee minusta valtavasti vartaloapuja.

En osaa päättää olisinko itselleni armollinen ja puuhailisin koiran kanssa vähemmän täsmällisesti keskittyen koiran hyvään motivaatioon, vai koitanko kuitenkin panostaa tekniikkaan. Molempi parempi? Varmaan täytyisi ottaa iso harppaus taaksepäin, sillä koiralle on aikoinaan pohjatkin opetettu miten sattuu.

Asiaa ei helpota se, että kummallakaan ei ole luonnostaan suuri työskentelyinto, vaan ne tekevät aika pitkälti pelkälle palkalle. Ne pärjäisivät aivan loistavasti ilman ylimääräistä tekemistä ja selviäisivät pelkillä lenkityksillä. Harva koira tekee pelkästään ohjaajalle, mutta koirissa on silti eroja. Kun lähipiirissä on pari palveluskoirarotuista motivoitunutta tekijää, tuntuvat nämä omat vähän kakkoslaadun seurakoiraviritelmiltä. Pelkästään motivoimiseen on täytynyt panostaa paljon. Monta kertaa olen meinannut luovuttaa ja niin olen oikeastaan tehnytkin, mutta jostain on löytynyt aina pieni pilkahdus uutta toivoa. Viimeisimmät koitokset ovat yllättäneet minut positiivisesti ja koirat ovat osoittaneet edes pientä edistystä. Kahden koiran treenaaminen mahdollisesti helpottaa minua, kun kumpikin toimii vähän eri tyylillä ja ovat yleensäkin erilaisia treenattavia. Oma motivaatio säilyy, eikä kummankaan ongelmat paista niin selkeästi silmään. Niitä arvostaa kumpaakin omalla tavallaan, vaikka tuskin niistä mitään kisatykkejä saa koskaan leivottua.

Koitan saada videomatskua kasaan ja koostaa touhuistamme myöhemmin videon täällä näytettäväksi.


Hyväksi havaitsemani treeninamit olivat loppumaan päin, joten kysäisin Janettea lähtemään kanssani Porvooseen niitä hakemaan. Sattui hyvä tuuri kun hänelläkin oli tänään vapaapäivä. Treeninappuloiden koko oli kasvanut ainakin puolella, mutta ostin kuitenkin yhden laatikon. Olin päättänyt ostaa myös noutokapulan ja sellainen lähti mukaan...ja vähän muuta.





Muistan hyvin sen ajan, kun minulla ei ollut tarvetta ostella koiralle sen kummemmin mitään. Tarvittavat hihnat ja pannat omistin jo ja lelutkin olivat yleensä aivan tarpeettomia, sillä Turon mielestä parhaat asiat löytyvät pihalta maasta. Kepit, kivet, kävyt, lumipallot ja lehdet... Millin mukana tuli pantoihin ja hihnoihin kohdistuva ostohuuma, mutta leluja ja treenikamppeita olen ostellut nurkkiin pyörimään vailla käyttäjää.

Itse asiassa krääsää tulee hamuttua syystä. Todennäköisesti kompensoin sillä täyttämätöntä tyhjiötä, harrastuskoiran paikkaa. Tiedostan resurssini ja kolmatta koiraa en toistaiseksi halua sekoittamaan pakkaa, mutta malinoiskuume kovasti kolkuttelee takaraivossa. Olen tankannut teoriaa ja päässyt paremmin tutustumaan koiraharrastamiseen. Tieto lisää tuskaa, näin voi sanoa. Olen tottakai kiinnostunut tutustumaan asioihin täysin teoriapohjalta, mutta välillä tulee palava kaipuu päästä kokeilemaan asioita käytännössä. Sen mitä voin, yritän tehdä näiden nykyisten kanssa.

Kutkuttaa ajatus uudesta ja ehkä vieraan tuntuisestakin koirasta, uusista haasteista ja uuden oppimisesta.

Ympärilläni on hyvä luotto ja minut tuntevat minuun uskovat, eivätkä pelkää, että en koiran kanssa pärjäisi. Osa on minua jopa hoputellut. Minä olen asettanut tiettyjä vaateita itselleni ja elämäntilanteelleni, enkä aio hätäillä ennen kuin asiat ovat haluamallani mallilla. Välillä kysellään olenko kasvattajiin ollut yhteydessä, mutta en halua kiusata itseäni, kun ajankohdasta ei ole vielä mitään selvyyttä.

Noutokapulan ostin itse asiassa Turolle ja toki myös tulevaa varten. Olemme harjoitelleet esineen nostoa tähän asti pahvitötteröllä. Noutokapula tarttui matkaan ja päätin testata Turon suhtautumista ruokinnan yhteydessä. En tiennyt miten koira reagoi painavampaan ja eri muotoiseen esineeseen, mutta pienen empimisen jälkeen se todella nosti esineen hampaillaan ja kohta toi minulle käteen asti. Tätä nostoharjoittelua olen tehnyt naksuttimen kanssa. Hyvä ote koiralla ei kapulaan ole, mutta kaikki hömppäily toimii jonkinmoisena lääkkeenä minun treenikuumeeseeni. Millin kanssa ei olla vielä naksuteltu, mutta saattaa sekin päivä tulla eteen.

Arkuus arjen kaverina

Aamulenkillä törmäsimme vanhoihin tuttuihin, walesinspringerspanielinarttuun ja tämän omistajaan. Millille koirakko on vieraampi, mutta Turo ja Anni-walesi ovat suunnilleen saman ikäisiä ja tunteneet toisensa nuorilta päiviltä saakka. Turon ilme valpastui ja päästin sen vapaaksi. Se meni empimättä tervehtimään harmaantunutta muoria. Milli sai arastellen tehdä tuttavuutta ensin hihnassa, ennen kuin vapautin senkin. Annin omistaja on vanhempi mies, joka hetken kuluttua ihmetteli ääneen Turoa joka nojautui tämän jalkoihin ja nautti rapsutuksista. "Seitsemän vuotta se on minua väistänyt". Milli on sosiaalinen ja meni tietenkin epäröimättä silitettäväksi, mutta Turolta tuo oli aikamoinen tempaus. Minä en ollut yllättynyt, vaikka Annin omistaja ihmetteli. Minä vain hymähdin ja totesin Turon olevan tuollainen.

En tiedä vaikuttiko Turon yhtäkkiseen rohkaistumiseen tapaus viime viikolta, kun iltalenkillämme tuntematon humalainen nuori mies pysähtyi juttelemaan ja tekemään tuttavuutta koirieni kanssa. Turolle tilanne oli vaikea. Ei sitä käy kieltäminen. Pimeässä aivan vieras, viinalta haiseva mies oli Turon mielestä epäilyttävä. Se väisteli hihnan mitallisen verran ja päästi kimeää vinkunan sekaista murinaa. Millille tuo ihminen oli aivan kuten kaikki muut, siis ihana!

Olisin voinut perääntyä tilanteesta ja jatkaa matkaani, mutta jäin kuitenkin juttelemaan ja katselemaan täysin eri tavalla suhtautuvia koiriani. Mies kertoi omistaneensa saksanpaimenkoiran ja myöhemmin saksanpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran sekoituksen. Hän halusi tutustua Turoonkin, eikä luovuttanut vaikka minä pienen houkuttelun jälkeen päästin uskoni menemään.

Seisoin räntäsateessa 20-30min ja Turo pikkuhiljaa edistyi pelkonsa kanssa. Alkuun se söi lunta miehen kädestä, sitten empien ja puoliväkisin antoi miehen rapsutella leuan alta. Pian niskaa, sitten selkää... Välillä perääntyi nopeasti säikähdettyään miehen liikahdusta. Mies oli maan tasalla kyykyssä koko tuon ajan. Vähän myöhemmin Turo tarjoutui itse rapsuteltavaksi ja lopulta jo nojaili miehen jalkoihin, eikä enää väistäyt vaikka mies nousi seisomaan.

Jotkut sanovat, että Turo on arin koira jonka ovat koskaan tavanneet ja katsovat minua pistävän syyllistävästi. Jotkut eivät ehdi piirrettä huomata ja lohduttelevat, että ei se ole yhtään arka, korkeintaan hieman varautunut. En aina erota selkeää logiikkaa Turon valikoidessa kehen se luottaa ja kuita pelkää. Tiedän kuitenkin laimilyöneeni sosiaalistamisen pentuna, mutta en tiedä miten paljon olen loppupeleissä hävinnyt, Turoa on kuitenkin raahattu erilaisiin paikkoihin aikuisena. Tiedän Turon isän olevan arka, ja olen myös omilla silmilläni nähnyt yhden Turon sisaruksista aikuisiällä, jolla samaa ongelmaa. Myös muista pennuista saanut kuulla vastaavanlaista juttua. Ikävä kyllä ne ovat kaikki hävinneet jonnekin, enkä viimeaikaisia kuulumisia tiedä. Yksi pennuista lopetettiin muistaakseni 4-vuotiaana, kun tarinan mukaan haukkasi lenkkeilijää pohkeesta. Onhan Turo toki purrut minuakin. Kokematon nuori koiranomistaja yksin ensimmäisen koiransa ja sen ongelmien kanssa... Onneksi opin tuntemaan koiraa ja vaikeudet kääntyivät hiljalleen kohti voittoa. Mikään ihmekoira Turo ei vieläkään ole, mutta paljon sen kanssa ollaan päästy eteenpäin.

En silti voi nähdä Turoa ihanteellisena koirana, vaikka erittäin rakas ja opettavainen se minulle on ollut. Jotkut ovat kehuneet meidän suhdettamme ja Turon kuuliaisuutta. Se on todellisuudessa epävarma koira, jonka uho on pelkkä kangas tai vaate, jonka takana koiralla todellista toimintakykyä ei ole. Kurjan suora ja rehellinen totuus.

Ei se mikään ongelmakoira ole. Ei enää. Se voi päällepäin näyttää aivan järkevältä otukselta, se tukeutuu minuun eikä koe jatkuvaa tarvetta rähjätä jollekin. Joskus se pääsee näyttämään epäileväisyytensä, ja silloin saan taas paljon puhuvia katseita ja joskus jopa suoria kysymyksiä koiran kohtalosta. Moni veikkaa, että koiralla on huonoja kokemuksia.

Milli sen sijaan osoittaa pienehköä arkuutta muita koiria kohtaan, mutta sen keissi on huomattavasti helpompi. Nyt se on taas hiukan sulkeutunut ujouteensa, kun emme pitkään aikaan ole hyödyntäneet koiraseuraa. Sosiaalistamalla tuohon epävarmuuteen on voinut valtavasti vaikuttaa. Millillä ei ole huonoja kokemuksia muista koirista, mutta pentuaikana sen elämään kuului vain oman perheen toinen koira ja minun Turo. Millillä esiintyi myös ääniarkuutta ja se säikkyi mm. kaukana kaikuvia hälytysajoneuvon ääniä. Viimeksi kun amppari ajoi pillit vinkuen ohi, ei koirassa näkynyt pelokkuutta.

Uskon vahvasti, että todellinen arkuus on perinnöllinen ongelma. Voi se olla opittuakin, mutta opitusta arkuudesta pääsee siedättämällä eroon. Turo sen sijaan jatkaa varmasti vanhoille päivilleen saakka totuttua linjaa, eli yllättää jatkossakin.

Usein Turo on ihmisiä kohtaan pelkästään välinpitämätön, eikä sen arkuus aiheuta arjessa minulle ongelmia. Sen sijaan esteitä se asettaa monelle tekemiselle, kuten harrastamiselle. Olen potenut huonoa omatuntoa koiran arkuuden vuoksi ja joutunut miettimään missä minä olen epäonnistunut. Tiedän kuitenkin, että Turo ei ole ainoa laatuaan, vaan arkoja koiria on lukuisia. Joillakin se nähdään lähes rotuominaisuutena, eivätkä jotkut pienet koirat näytä uhkaavilta vaikka vähän räksyttävätkin.

Minua on helpottanut arkuuden tunnistaminen ja myöntäminen.

Pattipää jää

Mielenkiintoista miten nopeasti sitä sopeutuu tilanteisiin. Milli on jäänyt meille. Siskoni perheineen tuli siihen tulokseen, etteivät pysty tarjoamaan koiralle mitä se tarvitsee. Se ei aivan vastaa koiratyyppiä joka minua miellyttää, eikä kiintymykseni Milliin ole lähellekään samaa luokkaa kuin kiintymykseni Turoon, mutta tuossahan se mukana roikkuu ja on kiva nähdä sen edistyvän. Sitä paitsi Turolle koirakaveri on tehnyt hyvää. En ole Millistä luopumassa. Olin asennoitunut toisen koirani olevan erilainen, pentu ja mulikka, joten tilanne saattaa siinäkin mielessä hämmentää. En ajatellut omistaa kolmea koiraa lähivuosina. En halua peruuttaa suunnitelmia seuraavan eli tässä tapauksessa kolmannen koiran hankkimisesta, mutta jonkin verran Milli vaikuttaa päätöksiin.

Vaikka Millillä olikin tukko ongelmia tullessaan, alkoi nopeasti tuntua ettei siitä juuri Turoa enempää vaivaa ole. Tuommoinen seurakoira ja lenkkikaveri, ei loppupeleissä vaadi juuri mitään. On riittänyt, että asetti rajat ja tarjoaa liikuntaa. Milli sietää hyvin tekemättömyyttä, ei sekoa jos tulee rauhallisempia päiviä. Olihan se todella rauhaton tullessaan, sillä oli hirvittävästi purkautumatonta energiaa, mikä näkyi sekä käytöksessä, että hyllyvänä rasvakerroksena koiran ympärillä. Perusluonteeltaan tuntuu olevan aika tasainen ja rauhallinen koira.

On Milli tehnyt minullekin hyvää. Sen kautta olen taas saanut innostusta ja motivaatiota koiraharrastusta kohtaan. Turon kanssa olin aika lailla jumahtanut paikalleni. Vaikkei Milli aivan vastaa koiraihannettani, on se potkinut minua hereille. Ongelmat joita sen kanssa oli, ovat olleet aika vähän vaivaa vaativa keissi, mutta pelkästään nuoren koiran energisyys piristää. Turokaan ei ole enää pelkästään se ajatuksia lukeva ihmeolento, vaan löydän Millistä sellaisia vahvuuksia joita Turossa ei ole. Ja toisinpäin.

Tilasin Millille Zero DC Short-vetovaljaat. Koirajuoksu ja pyöräily on ollut mielessä jo ennen Milliä, mutta olen ehkä liian varjeleva Turoa kohtaan. Jätin moiset haaveet seuraavan koiran, eli oletuksena malinoisin varaan. Siksi toisekseen Turo on sen verran pieni koira, että ei tee mieli ostaa kalliita kamppeita kun ei tiedä miten pitkään ne ehtisi olla käytössä, saati tykkäisikö koira koko vedosta. Millillä oli melko rasittava vetämisongelma, mikä on nyt hyvin korjaantunut, mutta uskoisin että se innostuisi vetämään kun sitä saisi ihan luvan kanssa tehdä. Onneksi Turppa on sen verran vaivaton, että sen saa vaikka vapaana vierellä juoksemaan, ettei aivan jää paitsioon.

Mulla oli ehkä turhan suuret luulot tokostelusta Millin suhteen. Jotenkin tekeminen on jumahtanut taas ja tunnen olevani aivan surkea koko touhussa. Kaveri kun ensimmäisten hömppäilyjen aikaan kysyi, että haluatko että se tekee jotain, vai haluatko että se tekee täsmällisesti. Jätin palkkailematta esim. vinoista sivulletuloista ja nyt elukka ei halua harjoitella koko sivulletuloa, vaikka alussa hiffasi juonen nopeasti. Vaikka jäikin vähän vinoon, niin ainakin teki hyvällä innolla. Olen helppoja juttuja naksutellut molempien kanssa, vaikka naksutinta aina parjaankin. Huomaan itsestäni etten ota naksuttelua niin vakavasti, mikä on toisaalta hyvä juttu. Olen melko tosikko enkä ole hyvä kehumaan koiria hihkuen "taitava!" tai "hienosti!", mutta naksutellessa sellainenkin piirre minusta nousee esiin ja se tuntuu noille herkkänahoille sopivan.

Muutoksia

Sinänsä tänäkään kesänä ei ole tapahtunut paljon, sillä tämä on jo kolmas kesäni joka on kokonaisuudessaan mennyt töitä tehdessä. Turo on tapansa mukaan päästänyt minut helpolla. Kuuma kesä on verottanut voimiamme ja antanut lisää tekosyitä olla vaivautumatta mihinkään, välttäen suurempia ponnisteluita. Morkkis ja huonon omistajan leima ovat painaneet, vaikka Turo sopeutuu ja viihtyy siellä missä ihmisensä ovat. Mutta ainahan sitä voisi tehdä enemmänkin, olla parempi ja viitseliäämpi.

Pahimpaan laiskotteluun ilmaantui kolmisen viikkoa sitten lääkettä. Koiran muodossa. Isosiskoni perheineen muutti hieman kauemmaksi ja tarjouduin ottamaan Millin pariksi päiväksi hoitoon. Tämä pari päivää kuitenkin venyi ensin mökkireissulla, sitten ei enää kuulunutkaan kaipailevia yhteydenottoja. Isosiskollani on ollut Millin kanssa enemmän ja vähemmän hankalaa, pääasiassa varmaan Millin korkean energiatason vuoksi. Siskoni ehti kesäkuussa mainita, että koirasta on mahdollisesti luovuttava jos arki ei lähde sujumaan.

Aina välillä on käynyt mielessä Millin adoptointi, mutta tiesin perheeni vastustavan ajatusta Millin rauhattomuuden vuoksi. Olin jo saanut luvan toiseen koiraan tai koiranpentuun, mutta epäröin yhä ottaa yhteyttä kasvattajiin. Ulkopuolisesta painostuksesta huolimatta en vieläkään koe olevani valmis malinoisille. Enkä minä halua hätäillä.

Milli alkoi jo muutamassa päivässä osoittamaan edistystä. Nopeasti äitini pää oli käännetty. Kerroin kuinka koirat eivät mökkireissulla olleet kertaakaan hihnassa ja pysyivät pihassa kiltisti, vaikka Millin ikäisenä vastaava oli Turolle vielä päihittämätön haaste. Ulkoilutukset ovat kokonaan minun vastuullani ja näen koirien eteen enemmän vaivaa, sillä Milli on tuonut mukanaan hiukan sitä kaivattua haastetta. Äitini on keskustellut siskoni kanssa ja näillä näkymin Milli on jäämässä meille, mutta mitään ei ole vielä lyöty lukkoon.

Toinen ihan huippu-juttu: naapuriini muutti eräs vanha ystävä, joka omistaa nykyään vuosikkaan dobberiuroksen. Olin innostunut lenkkiseurasta, siinä missä hän odotti saavansa meistä treeniseuraa. Väitin vastaan, että ei meistä treeniseuraa taida saada. Syytin Turoa motivaation puutteesta ja innottomuudesta, minkä suhteen Janette oli skeptinen ja halusi saada meiltä taidonnäytteen.

Kävimme tiistaina vanhalla urkalla ja pidimme kentällä pienet treenit. Turo oli tolpassa kiinni ja sai kerätä hieman kateutta kun ensin treenasimme Millin ja Donin kanssa. Sain Janetelta hyviä neuvoja epävarmaan säätämiseeni. Oli paljon pieniä juttuja, joiden tietäminen oli erittäin hyödyllistä, mutta mistäpä niitä oppisi jos aina pelleilee yksin eikä kukaan ole valvomassa?

Väitin ettei Turoa kiinnosta patukka, kuten väitin myös etten uskalla ostaa sille geelipalloa koska se siitä tuskin kiinnostuisi. Jostain syystä Janeten ja Donin vermeet olivat Turon mielestä hirvittävän hauskoja ja sain itse miettiä puheitani. Minä muka tunnen koirani? Tolpassa haukkuessaan se nosti virettään ja teki yllättävän hyvällä innolla ja keskittyneesti. Ensimmäisellä otoksella leikittiin, tai lähinnä harjoiteltiin pallonvaihtoa. Se meni vähän miten meni. Turo lähtee rallattelemaan ja lällättelemään pallon kanssa, mutta painavammasta käskytyksestä pudottaa lelun ja tulee tyhjin suin luokseni. Siispä lisää harjoitusta. Toisella kerralla saalispalkalla, kolmannella ruoalla. Millin palkkasin pelkästään ruoalla, sillä se ei saaliista tahdo kiinnostua. Ruoka motivoi sitä onneksi hyvin.

Janeten sanoin molemmissa koirissa on potentiaalia, mutta se täytyisi vaan osata kaivaa esiin. Saa nyt nähdä miten tämä tästä lähtee etenemään, mutta suunnitelmissa olisi käydä Janeten ja Donin kanssa treenaamassa ainakin kerran viikkoon. Olen toiveikas.

Täytyy toivoa että jatkossa tulisi kirjoiteltua useammin blogiin. Kuulumisiin!

Vihainen koira

Toissailtana isosiskoni puolitoistavuotias seropi hyökkäsi rapusta saapuvan naapurin koiran päälle. Rähinän kuullessani juoksin paikalle yöpuvussa ja nappasin Millin hermostuneena kiinni, kun paikalla olleet eivät osanneet katkaista tilannetta. Naapurilla tietysti oma hommansa suojellessaan koiraansa. Olin pettynyt. Minulle tuttu ja läheinen koira käyttäytyi täysin odottamattomalla tavalla eikä omistaja osannut tehdä mitään. Vasta minun läsnäolo sai koiran rauhoittumaan sen verran, että pikkusiskoni sai hihnasta otteen ja raahattua Milliä kauemmaksi.

Menin sisälle purkamaan suuttumustani, kunnes Milli pääsi uudelleen irti ja oli kenties aloittamassa jo uutta hyökkäystä, mutta koira saatiin tällä kertaa nopeammin kiinni. Siinä missä aikaisemmin isosiskoni avomies haahuili hymyillen Millin perässä ymmärtämättä tilanteen laatua.

Minua suututti. Minua suututti, sillä naapurin pinseri on joutunut aiemminkin hyökkäyksen kohteeksi. Minua suututti, koska Milli on minun käsissäni ollut aivan toisenlainen. Minua suututti, että koiran omistaja ei osannut ottaa tilanteessa kaivatunlaista vastuuta. Ei pyytänyt anteeksi, mutta ymmärsi sentään sanoa, että tapahtunut ei ollut Millin syy. Ei se ollutkaan, vaan se oli omistajansa syy.

Kerroin tapahtuneesta kaverilleni, joka on Milliä nähnyt useaan kertaan erilaisissa ympäristöissä. Hän kysyi, että todellako Milli, the nössö, höpsökoira? Minä mietin samaa. Koira joka on mukanani kulkenut koirapuistoissa, koiralenkeillä, jopa viettänyt useamman vuorokauden entuudestaan tuntemattoman koiralauman keskellä ja sopeutunut siihen nopeasti. Nopeammin kuin Turo.

Vaikka olen kauan aikaa sitten havainnut, että koiran käytös voi hyvin paljon muuttua eri ihmisten seurassa, olin täysin hämilläni tapahtuneesta. Tuntui pahalta, että Milli sai tuosta otsaansa leiman, eikä naapuri enää luota siihen sekuntiakaan. Tiedostin, että Millin epävarmuus voisi auktoriteetin puutteessa aiheuttaa ongelmia, mutta en tiedä olisinko osannut odottaa mitään tällaista. Ei Milli ole hullu koira, eikä se ole poikkeuksellisessa määrin aggressiivinen, niin että sitä voisi korostaa. Pinserin omistaja kehui Turoa täyspäiseksi, mutta jäin miettimään asiaa. Onko näin? Vai ymmärränkö vain vastuuni koiranomistajana? Osaanko ohjata sitä tilanteissa joita se ei itse osaisi ratkaista? Entä miten on Millin laita? Lähes tiedän, että voisin Millin ja naapurin pinserin kanssa lähteä lenkille milloin vain ilman ongelmia. Mutta pinserin omistaja tuskin tietää, saati uskoo.

Minua harmittaa, että työ jonka olen tehnyt Millin eteen, on käytännössä valunut hukkaan. Voinko edes tehdä mitään hyvää koiralle omistajiensa puolesta jos nämä eivät halua paneutua ongelmiinsa?

Jakomäen hiekkakuopat

Koira autoon, tankkaamaan ja Helsinkiin hakemaan Iitu. Tämän päivän etukäteen valmistelematon toimintasuunnitelma. Lenkkivermeet yllä, yhtäkkinen ajatus lähteä jonnekin ja pirautus kaverille. Yleensä nämä extempore-reissut ovat ihan piristäviä.

Jakiksen hiekkakuopilla olen käynyt kerran aikaisemmin, Iitun kanssa noin pari vuotta sitten. Hieno paikka sekin. Aivan vieressä oleva koirapuisto lähes takaa, että kuopat tunnetaan myös koiranomistajien keskuudessa. Koiria oli irti ja kiinni. Jonkin verran porukkaa kulki ohi, joten syrjäistä ja häiriötöntä paikkaa etsivälle saattaa kyseinen alue olla hieman rauhaton.

Positiivista ihailua herätti eräskin koirakko. Suomenajokki, suomenpystykorva ja karkkarimäykky vapaana ja hallinnassa, samassa seurueessa. Vapaanapito on monille selviö, mutta metsästyskoirien kohdalla asiaan liittyy paljon kyseenalaistusta. On mukava nähdä kuinka ennakkoluuloja rikotaan onnistuneesti.

Iitun ottamia kuvia pääsee katsomaan tämän linkin takaa


Ajatus toisesta koirasta myllää päässä. Turo on edelleen paras, tietenkin, mutta arjesta on tullut hiukan tasapaksua. Joskus kun vielä Turon kanssa oli kädet täynnä tekemistä, ei vastaavanlaisesta paatumisesta ollut merkkiäkään. Nyt perushallinta on kunnossa eikä arki tuota suurempia haasteita. Kaipaan jotain opittavaa, jotain uutta. Olen sallinut itselleni, että koirat on mulle se The Juttu. Mun harrastus. Olen ollut onnellisimmillani silloin, kun koirat ovat vieneet vapaa-ajastani suurimman osan.

Eihän mikään estä lähtemästä ja tekemästä, mutta innostuksen löytäminen on aina vaan vaikeampaa. En tiedä osaako muut samaistua. En valita Turon takia, olen siihen tyytyväinen, mutta kaikki on jo pitkään ollut niin tuttua ja tavallista, ennalta-arvattavaakin. Jollain tapaa sitä jopa kaipaa niitä mokia ja virheitä, joiden pohjalta voisi lähteä kehittämään itseään. Edistymisen tunne on monasti mitä palkitsevinta.

Toistaiseksi ei mitään ole pennun hankinnan eteen tapahtunut, mutta enhän mä jatkuvasti voi märehtiä ja miettiä, että joskus sitten. Joskus senkin täytyy olla nyt, eikä aina vaan "ehkä vuoden päästä".

Ajanviettoa

Perjantaina lähdettiin taas Katia & Cyttää tapaamaan. Tuli otettua zoomi mukaan Katin toiveesta. Yllättävää kyllä, olin itsekin tyytyväinen päivän kuvasatoon. Kuvausintoni on ollut jo pitkään katkolla. Pelkästään omaksi iloksi tulee kuvattua todella vähän ja silloinkin kun sellainen harvinaislaatuinen kerta tulee eteen, ovat kuvat yleensä sen verran hirvittäviä, että en viitsi julkaista niitä missään.

Näin ensimmäistä kertaa valkkari Wantun, Katin äidin koiran. Wanttu tottisteli ja Turo harjoitteli paikkamaakuta taka-alalla ennen kuin pääsi itse tokostelemaan. Paikkamakuusta se pääsi hiljaa livahtamaan pari kertaa kun silmä vältti, mutta tuli aina luokseni. Siitä se oli helppo palauttaa paikalleen, vaikka oikeaoppisempaa olisi ollut kieltää heti pelkistä aikomuksistakaan nousta. Etsimen läpi on vaan hankala nähdä joka suuntaan. Tällä tavalla sitä vaan sekoitetaan viattoman eläinparan päätä! Siellä se lopulta pysyi, vaikka kentän ohitti kaksi remmissä räyhäävää kääpiösnautseria. Ei se ihan viilipyttynä tilanteesta selviytynyt, tuijotteli tarkkaan ja huohotteli, että ei kai nuo tule tuolta päälle. Mutta pysyi kuitenkin.

Pyörähdettiin Haltialassa, mutta kuvia ei pelloilta tullut otettua. Ainoat kuvat sieltäpäin ovat Torpparinmäen jalkapallokentältä. Paljon oli kuitenkin porukkaa, volvolla sai tosissaan väistellä ihmisiä. Kunhan saatiin auto sopivaan paikkaan parkkiin ja koirat pihalle, totesi heti yksi äkäinen pyöräilijä, että koirat on pidettävä kiinni. Mulla oli siis Turo vapaana käskyn alla. Oltiin poistumassa autolta pelloille, mutta sillä kymmenen metrin matkalla pääsi jo joku huomauttamaan. En aina ymmärrä tätä Suomen koirakielteisyyttä. Koirat tulisi pitää aina hihnan jatkeena, räkyttämässä milloin millekin. Koiran hallintaan kiinnitetään huomiota tasan sen verran, että koira edes roikkuu jonkinnäköisen narun varassa.

Pelloilla kävellessämme saatiin idea lähteä Firalle Tuusulaan. Varmaan moni täkäläinen Firan jo tietääkin. Sellainen kiva monttu, jossa saa myös koiria uittaa. Tai ainakin toistaiseksi on saanut. Kati ei ollut aiemmin siellä käynyt, joten halusin näyttää paikan. Turo ui, Cyttäkin vahingossa pulahti kepin perässä.

• • • • •

Muuten vapaat ovat sujuneet rauhallisesti. Lauantaina grillattiin ja iltasella Turo pääsi metsään juoksemaan siskon koirien kanssa.

Sunnuntai meni murehtiessa kun Turo hieman pidemmän aamulenkin ja levon jälkeen alkoi ontumaan oikeaa takastaan. Iltaan mennessä se oli jo lopettanut ontumisen. Koiran olemuksesta ei muuten huomannut, että se olisi kipeä. Turo antoi käpälöidä, tunnustella, painella ja venytellä molemmat jalkansa kauttaaltaan. Ei aristellut, ei vastustellut. Jalka ei siis ollut kosketusarka, Turo kun reagoi kipuun melko herkästi. En erottanut kuumotusta tai turvotusta. Oireet olivat merkilliset, eikä vastaavaa ole tapahtunut aiemmin. Törmäyksen seurauksena Turo on toki ontunut, mutta kertaalleenkin saimme diagnoosiksi vain puulajan, kun koirapuistossa pamahti tanskandoggi kylkeen. Osteopaatille täytyy nyt varata aikaa. Lonkat kuvattiin tammikuun lopussa lääkärin arviolla B/A.

Harmittaa ja huolestuttaa. Paljon ajatuksia pyörii päässä, eikä niitä kaikkia saisi tähän edes kasatuksi. Äiti ei tietenkään ota vakavasti, sanoo vaan että hätäilen turhaan. Vanhenemisen merkkejä? Ei helpottaisi sekään. Vanhuuden oireet yleensä lisääntyvät ajan mittaan. Ei mun Turo voi vielä olla vanha...

Tänään en enää saa nauttia vapaapäivästä vaan suuntaan iltavuoroon. Kotiväki jää seurailemaan tilannetta.

Pelastetaan koirat, kasvatetaan sekarotuisia!

Pidän sekarotuisia koirina siinä missä rotukoiriakin. Näiden välille liittyy kuitenkin paljon vastakkainasettelua. Rotukoiraihmiset saattavat sanoa, että hyväksyvät sekarotuiset, mutta moni pitää sekarotuisten pennuttamista määrän lisäämisenä ja siten turhana. Toisaalta sekarotuisien puolella seisovat haluavat samat oikeudet. He haluavat luonnollisesti puolustaa omaa asemaansa, jolloin heiltä helposti löytyy perusteluita rotukoirien huonommuudelle. Paljon löytyy monenlaisia mielipiteitä ja uskomuksia.

Eläimiä ollessaan, en edes halua miettiä asiaa siltä kannalta, että jompi kumpi olisi ehdoitta parempi lemmikki. Olen enemmän kiinnostunut ihmisten asenteista ja aatteista. Vaikka välimaastoon sopii paljon porukkaa, en ota heitä nyt puheeksi, vaan katselen asiaa hieman yleistävältä kannalta. 

Yksi asia, mihin väistämättä olen kiinnittänyt huomiota sekarotuisten omistajissa, on tietoisuus tai oikeastaan sen puute. Monilla on tapana ajatella suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti. Sisäsiittoisuus on kaiken pahan alku ja juuri, mutta luonto tasaa ihmisten tekemiä virheitä. Toisinsanoen sekarotuinen on vähintäänkin rakenteellisesti aina vanhempiaan terveempi, vaikka loppupeleissä monillakaan ei ole sen suurempaa haisua koiran ihanteellisesta ruumiin mallista. Johtopäätökset tehdään helposti koiran ollessa nuori, vaikka monet sairaudet ja vaivat puhkeavat vasta vanhemmalla iällä. Sisäsiittoisuus aiheuttaa roduissa ongelmia, minkä lisäksi on tehty paljon huonoja jalostusvalintoja, mutta sekarotuisilta puuttuu tyystin keinot pitää tilastoa ja seurata terveys- sekä luonnetilannetta samassa mittakaavassa. Yksilötasolla pentuetta suunnitellessa voidaan toki selvittää vanhempien taustoja, mutta se ei riitä todistamaan, että luonnonvalinta tekisi sekarotuisista terveempiä ja luonteeltaan tasapainoisempia. 

Moni tuppaa unohtamaan taustatyön merkityksen pentua hankittaessa, kun kyseeseen tulee rotukoira. Kaikki vastuu sysätään kasvattajan harteille. Suunniteltua ja vastuullista seropikasvatusta kannattava ei halua ottaa mitä tahansa sekarotuista(oletettavasti). Tällöin luulisi olevan päivänselvää, että hyvää ja sopivaa rotukoirayhdistelmää saattaa joutua etsiskelemään ja odottelemaan. Tukeudun edelleen aiempaan ajatukseeni siitä, että sekarotuiset ja rotukoirat ovat molemmat yhtä lailla koiran veroisia. Tällöin kuulostaa omituiselta väite, ettei rotukoirista löydy itselleen sopivaa. Minulle on käytännössä samantekevää päätyykö ihminen sekarotuiseen vai rotukoiraan, mutta menee mauttomaksi jos lähdetään puolustamaan omaa kantaa haukkumalla toista. Paljon enemmän mustamaalaamista minun silmiini harrastavat seropi-ihmiset, kun heiltä ei aina yksinkertaisesti löydy järkeviä perusteita väitteilleen. Tällöin on helppo yleistää rotukoirat läpeensä vajavaisiksi ja uskotella kanssankeskustelijan vihaavan seropeja. Sekarotuisia kannattava suuntaa katseensa usein ääripääjalostuksen tuottamiin ongelmiin, mikä ei ole rotukoirien koko kuva. 

Syitä rotukoirien suosioon on varmasti monia. Rotukoira tuntuu turvalliselta vaihtoehdolta, sillä kiinnostavista roduista voi lukea hieman etukäteen ja selvitellä, millaisia pääpiirteitä eri roduissa on. Kokeneen kasvattajan tietotaitoon on helppo tukeutua jos tulee eteen mieltä painavia kysymksiä. Koiratoimintaan on helpompi päästä mukaan ilman, että joutuu maksamaan erilaisista kursseista hunajaa. Useilla rotuyhdistyksillä on tarjota harrastustoimintaa, minkä lisäksi löytyy paikkakuntakohtaisia seuroja ja alajaostoja joiden kautta voi pitää yhteyttä muihin rodun harrastajiin, jakaa kokemuksia ja hakea vertaistukea.

Rotukoiraihmisillä on taakkanaan, mutta todennäköisesti myös apunaan tieto rodun ongelmista ja kehittämisaiheista. Kaikki eivät toimi rodun eduksi, mutta jos ongelmia ei tiedosteta, ei niihin voida vaikuttaa. Rotupi-ihmiset pohtivat oman rotunsa ongelmia jatkuvasti ja heiltä tulee jopa realistisia kehitysideoita, kun taas ääripään seropikannattajien aikomuksena olisi vain hävittää valtaosa roduista. Harva seropi-ihminen jaksaa kuitenkaan vaivata päätään yhtä ahkerasti sekarotuisiin liittyvillä ongelmilla, eikä ainakaan yhtä kovaan ääneen kritisoida seropikasvatukseen liittyviä seikkoja.

Sekarotuinen ei ole automaattisesti terveempi, vaikka vanhempien taustoja tutkittaisiinkin. Perimä voi sisältää vaikka mitä, ja jos valitaan kaksi samantyyppistä rotua, on erilaisten vikojen ilmaantuminen entistä todennäköisempää. Jos jatketaan teetetyllä seropipentueella kasvattamista ottamalla sekaan muita rotuja, tuodaan yhdistelmään myös niiden ongelmat vahvuuksien lisäksi. Kovin kauan tätä ei pystytä suunnitelmallisesti jatkamaan ennen kuin alkaa ilmenemään pulmia. Kuka leikkiikään Jumalaa? Yleinen oletus on, että sekarotuisen sairastuessa kyse on vain huonosta tuurista, ellei joku ole koiran pilannut esimerkiksi väärällä ravinnolla tai huonolla liikutuksella. Tai sitten syytetään ympäristötekijöitä. Rotukoiran sairastumisen oletetaan aina olevan perimästä johtuvaa. 

Aina on ollut ihmisiä, jotka päätyvät ennemmin sekarotuiseen ja tulee olemaan. Kaikki eivät välttämättä vaadi koiralta yhtä paljon, vaan lemmikiksi ja perheenjäseneksi riittää yhtä hyvin myös monirotuinen kaveri. Kaikki eivät halua harrastaa ja jotkut ehkä pelkäävät rotukoiran ottaessaan päätyvänsä piinauspenkkiin vastaamaan kysymyksiin siitä, mitä koiran kanssa aiotaan harrastaa. Usein kasvattajalla on pennunostajille jonkinlaisia toiveita riippuen omista kasvatusperiaatteistaan. Ei ole mitenkään harvinaista, että rotukoiran hankkineelle ihmiselle alkaa yhtäkkiä joka puolelta satelemaan kysymyksiä harrastussuunnitelmista. Tulee vaikutelma, että vasta harrastaminen tekee ihmisestä hyvän koiranomistajan. Tämä epäilemättä asettaa joillekin ihmisille paineita. En silti osaa syyttää yksinomaan kasvattajia, sillä on luonnollista, että he haluavat kasvattinsa sopiviin koteihin. On vaikea sanoa, missä menee raja kasvattajan liialliselle piinaamiselle. Pentua harkitsevan tulisi todella harkita mihin kaikkeen on valmis ryhtymään, eikä kiillottaa omakuvaansa vain saadakseen pennun. Sekarotuinen on ihan perusteltu vaihtoehto silloin kun haluaa "vaan koiran", eikä sivutuotteena muuta. Tulisi muistaa, että ihmisiä on erilaisia, mikä pätee myös kasvattajiin!

Moni perustelee rotukoiran kallista myyntihintaa sillä, että koirasta koituvat kulut ylittävät ostohinnan nopeasti. Oletuksena on, että koiran maksaessa enemmän, on omistaja todennäköisesti valmis panostamaan koiraan enemmän. Olen eri mieltä, sillä hyvä koiranhoito koostuu useammasta eri osa-alueesta, eikä rahalla saa kaikkea. Koirat ovat yksilöitä, minkä lisäksi myös omistajan koiranpito on yksilöllistä. Ymmärrän, että kaikki eivät halua maksaa koirasta hirveitä summia. Rahan liittäminen koiran arvokkuuteen ja omistajan resursseihin lisää vaikutelmaa koirien esineellistämisestä. Ymmärrän silti, miksi rotukoirat maksavat ja mielestäni ne saavatkin maksaa, mutta on hiukan kyseenalaista lähteä väittämään ihmistä huonommaksi koiranomistajaksi, jos tämä ei henkilökohtaisista syistä halua maksaa koirastaan suuria summia. Lisäksi rotukoiria myydään usein osamaksusopimuksella, jolloin kuukausittainen maksuerä voi olla jopa pienempi kuin sekarotuisen pennun hinta, mikä monesti maksetaan kerralla. Rotukoiran hinnan maksanut henkilö ei välttämättä ole yllättävän paikan edessä varallisesti sen valmiimpi tai varautuneempi. 

Sekarotuisen koiran kohtaloksi koituu usein se, että valveutumattomat ihmiset eivät ymmärrä ajatella sekarotuista rotujen yhdistelmänä. Apulasta löytyy jatkuvasti kiertoon päätyneitä sekarotuisia, joita luovutetaan eteenpäin erinäisistä syistä. Oman osuutensa asiaan antaa varmasti se, että kynnys sekarotuisen pennun ottamiselle on matalampi. Mielestäni ei voi syyttää kuin itseään, jos käsiin päätyy turhan haastava ja aktiivinen rotusekoitus, jolle ei enää pentuajan jälkeen koiran kasvaessa pärjää. Ei sillä, etteikö rotukoiria päätyisi vääriin käsiin. Mahdollisiin vastoinkäymisiin tulee varautua, jotta ei tule ikäviä yllätyksiä.

Rotukoirakasvattajat ymmärtävät, että paperilla huippuvanhemmat eivät välttämättä tuota huippujälkeäisiä. Paperilla hyvältä näyttävä yhdistelmä saattaa olla kaikkea muuta, ja monesti sanotaan jälkeäisten olevan paras näyttö jalostusmateriaalista. Pentueet voivat olla epätasaisia myös rotukoirayhdistelmissä, mutta kasvattajat osaavat mahdollisen pentutestin turvin arvioida millainen pentu kullekin ostajaehdokkaalle voisi sopia. Rotusekoitusta suunnittelevalla voi olla selkeä visio, mutta etenkin kahta aivan erityyppistä rotua yhdistäessä lopputulos saattaa olla hyvinkin sekalainen. Esimerkiksi paimenkoiraa ja ajokoiraa yhdistäessä osalla pennuista voi olla ajotaipumuksia, toisilla paimentaminen vahvemmin verissä, tai sitten ei selkeästi kumpaakaan. Millaisiin koteihin vastaavanlaisia pentuja uskaltaa varmuudella suositella? Rotukoirakasvattajalla on todennäköisesti tietoa rodustaan, ja jos aivan pihalla oleva ostajaehdokas osuu kohdalle, ymmärtää kasvattaja olla myymättä pentua tälle.


Sekarotuisten omistajat tahtovat syyttää rotukoiraihmisiä siitä, että ovat jääneet ulkopuolelle koiraharrastuksessa. Tästä johtuen jotkut kuvittelevat, että olisivat jääneet myös kaiken arvostuksen ulkopuolelle. Syy, miksi sekarotuisten kanssa on vaikea harrastaa johtuu tuskin suoranaisesta syrjinnästä. En osaa nähdä tätä asiaa mollaamisena, vaan realiteettien tajuna. Kysyntä ylittää tarjonnan. Joihinkin treeniporukoihin liittyminen vaatii kisatavoitteita, mutta myös sitoutumista treeneissä käymiseen. Jos on valinnut vääräntyyppisen rodun tai ei käytännössä edes ole kiinnostunut harrastamisesta, ei varmaan kannata surkutella kohtaloaan. Ihmiset ottavat tietyntyyppisen koiran usein tarpeidensa pohjalta.

Sekarotuisten varsinaisesta kasvattamisesta minulla on hieman riitaisia mielipiteitä. Vastuullisesti teetetty seropipentue ei automaattisesti ole huono juttu, mutta jotenkin tulisi varmistua myös siitä, että pennuille on kysyntää. Itselläni on tällä hetkellä vain oletus, että seropipentueella muutama ihminen voi kiillottaa sädekehäänsä eettisemmän kasvatuksen kannattajana, mutta kovin kauaskantoista hommaa tuo ei ainakaan toistaiseksi ole.

Näkisin asiassa enemmän tavoitteellisuutta ja järkeä, jos sekarotuisilla olisi oma toimiva yhdistys, jonka kautta sekarotuisillekin järjestettäisiin erilaista tapahtumaa ja toimintaa. Se varmasti lisäisi tietoutta ja yhdistäisi sekarotuisien omistajia. Ajatus on kuitenkin todella kunnianhimoinen ja varmasti vaikeasti toteutettavissa. Tarvittaisiin kokeneita koiraharrastajia ylläpitämään yhdistystä, mutta kokemusta tuntuu olevan pelkästään rotukoirapuolen ihmisillä. He taas haluavat ylläpitää rotukoiratoimintaa. Mututuntumalla vastuuhenkilöitä ei voisi varmaankaan valita. Erilaiset kokeet, luonnetestit ja muut vaativat asianosaavat tuomarit, kouluttajat, ym. Paljon kompastuskiviä, joihin suunnittelu helposti kaatuu. Toiminnan kehittäminen tulisi ehkä aloittaa pienin askelin.

Etelä-Suomen Seropit ry:n tyyppisten järjestöjen toimintaa voisi tukea, kehittää ja laajentaa, sekä perustaa vastaavanlaisia yhdistyksiä muuallekin Suomeen. Odottamalla ei tule valmista, mutta hätiköiminenkään ei usein tuota toivottua tulosta. Moni puhuu enemmän kuin toimii.

Koirasi stressaa, stressaatko itse?

Koiran huonot hermot tai huono hermorakenne otetaan monesti puheeksi. Kun koira ilmentää ongelmakäytöstä, ei aina ymmärretä sulkea pois stressiä, jonka taustalla voi olla useita syitä. Jopa mahdollisia kiputiloja veikataan paljon todennäköisemmin syyksi erinäisille käytösmalleille.

Esimerkiksi kotona puuhaileminen omistajan ollessa poissa voi olla seurausta eroahdistuksesta tai tekemisen vähäisyydestä ja näin ollen koiran täytyy jotenkin purkaa energiaansa. Asian voi kuitenkin kääntää myös toisinpäin. Entäpä jos omistaja tarjoaa koiralle liikaa tekemistä, eikä koira osaa rauhoittua? Aktiiviset treenit monta kertaa viikossa verottavat koiran voimia. Oppimista ihmisilläkin helpottaa kunnolliset lepoajat. Kun kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen omistaja käyttää vielä kahdeksan tuntia koiriensa aktivointiin päivittäin, tottuvat koirat tekemisen runsaaseen määrään, ja yhtäkkiä kahdeksan tuntia voikin olla pitkä aika vaan oleilla paikallaan - helposti tulee maistettua vähän soffaa ja seinänkulmaa. Nopeatempoisen ja saalistusviettisen harrastuksen rinnalla voisi toimia jokin rauhallisempi ja tasaisempi tekeminen. 

Yllättävän monet asiat aiheuttavat koiralle stressiä, myös mieluisat, esimerkiksi pallon heittely. Lyhytkestoinen stressi on ihmisen tavoin hyväksi myös koiralle ja tehostaa suoritusta. Stressistä palautuminen vaatii kuitenkin aikaa, joskus enemmänkin riippuen stressin pitkäkestoisuudesta ja voimakkuudesta. Kun stressaantunutta koiraa kuormitetaan entisestään on uhkana krooninen stressi jota onkin jo vaikeampi havaita. Se voi ilmetä jopa fyysisinä oireina, kuten vatsavaivoina, ihottumina tai allergioina, mutta myös yleinen levottomuus voi olla merkki jatkuneesta stressistä. Akuutin stressin oireet huomaa helpommin. Tällaisia ovat esimerkiksi läähättäminen, täriseminen, aivastelu ja äkillinen ripuli. 

Ei voi silti sanoa, että ongelma olisi täysin koirasta riippumaton, vaan myös stressinsietokyky on yksilöllistä. Siihen voivat vaikuttaa monet muutkin tekijät, kuin koiran perimä ja luonne. Paljon on merkitystä ympäristötekijöillä. Esimerkiksi puutteelinen tai väärin toteutettu sosiaalistaminen ja huonot kokemukset saattavat lisätä koiran stressiherkkyyttä. 

Omistajan osuutta ei saa unohtaa. Omistaja vastaa koiransa arjesta, ja usein tiedostamattaan lisää koiran stressiä tekemällä tai tekemättä jotain. Kun ongelmakäytökseen ei osata puuttua, vahvistaa koira itse itseään ja tämä voi olla hyvinkin stressaavaa pidemmän päälle. Ihmiset kuitenkin kaikkoavat nopeita korjauskeinoja ja turvautuvat positiivisiin ja ylipehmeisiin menetelmiin, jotka monesti pitkittävät ongelmakäytöstä ja siten myös stressiä. Kaikilla koirilla kyseiset keinot eivät välttämättä tehoa edes lukuisten toistojen jälkeen. Kouluttaminen pelkästään haluttua käytöstä vahvistamalla on vaikeaa, välttäen ei-toivotun käytöksen tukahduttamista, sillä jo yksikin epäonnistunut harjoitus antaa roimasti takapakkia. Toisaalta epäonnistuneet yritykset puuttua ongelmakäytökseen väärin toteutetuilla keinoilla voivat huonontaa koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja luottamusta ja pahentaa ongelmaa entisestään. Ylilyöntejä tulisi siis välttää.

Kouluttamisessa liian nopea eteneminen on epäilemättä vahingollista, etenkin jos koiraa treenataan kun se on kiihdyksissä. Nykypäivänä ihannoidaan koiran näyttävää suoritusta ja koiraa pyritään ajamaan korkeaan vireystilaan. Vietin noustessa myös hallittavuus vaikeutuu. Usein omistajan napsiminen, ääntely ja hyppiminen esimerkiksi seuraamisen yhteydessä luetaan koiran vuotamiseksi huonosta hermorakenteesta johtuen, mutta ongelman taustalla saattaa olla myös ohjaaja, joka ei ole ollut koiralle johdonmukainen ja selkeä. Hyvä ja lyhytkestoinen stressi parantaa suoritusta, mutta liiallinen stressi luonnollisesti heikentää. 

Muillakin seikoilla, jotka eivät välittömästi liity koiraan, saattaa olla osansa ja arpansa. Esimerkiksi hektinen ja hermostunut ilmapiiri voi tarttua koiraankin. Kotioloissa koiran pitäisi pystyä olemaan rauhassa ja saada omaa tilaa sitä halutessaan. Vieraat paikat, ihmiset ja koirat voivat pelottaa. Siedättäminen on hyvä keino, mutta on ongelma- ja koirakohtaista, miten siedätys kannattaa toteuttaa. Joissain tapauksissa uhkalle altistaminen saattaa olla helpoin ja nopein ratkaisu, esimerkiksi aran koiran totuttaminen yksittäisiin vieraisiin ihmisiin tai koiriin. Viemällä koira pelkoa aiheuttavan asian luokse, näytetään, ettei tilanteesta koidu sille mitään pahaa ja näin saadaan koiran luottamusta sekä itsevarmuutta lisättyä. Koiralla voi kuitenkin olla ylitsepääsemätöntä ahdistusta, tai tilanteen laajuus olla koiralle niin suuri, että siedättäminen on parasta toteuttaa maltillisemmin. 

Ihminen omalla stressaamisellaan voi tartuttaa stressiä koiraan. Hermoilu esimerkiksi ohitustilanteessa ilmenee kyvyttömyytenä puuttua tilanteeseen tilanteen vaatimalla tavalla, mikä heijastuu koiraan. Omistaja viestittää epäröivänsä, ja koira havaitsee sen, vaikka omistaja kuvittelisikin olevansa aivan neutraali. Ihminen pohtii, ettei kiristä hihnaa eikä käyttäydy muutenkaan hermostuneesti, mutta jo ohitustilanteissa hidasteleminen, pysähtyminen sekä koiran hätäinen kieltäminen ja rankaiseminen ovat koiralle selkeitä merkkejä siitä, ettei omistaja hallitse tilannetta.

Kiihtyminen ja turhautuminen kertoo koiralle, ettei ihminen ole tasapainoinen. Koira muuttuu tällöin "kuuroksi".  

Ikävän välikohtauksen, esimerkiksi koirien välisen rähinän sattuessa, saattaa omistaja järkyttyä tilanteesta kohtuuttomasti ja siirtää omaa hermostumistaan koiraan. Ei ole epätavallista, että omistajan kanssa koira saattaa esimerkiksi alkaa vihata isoja mustia koiria tai haukkua autoille, mutta jopa koiralle täysin vieras, mutta koiranlukutaitoinen ihminen osaa katkaista väärän käytösmallin hetkessä, minkä tuloksena koira ilmentääkin jo aivan toisenlaista käytöstä.

Osa koirista kestää paremmin muuttuvia tilanteita, mutta toisille muuttumattomuus ja pysyvät rutiinit ovat tärkeämpiä. Äkilliset muutokset ympäristössä voivat aiheuttaa suurtakin stressiä. Helposti stressaantuvan koiran kanssa ei välttämättä joka päivä kannata matkustaa. Pitkän reissupäivän päätteeksi on hyvä tarjota koiralle tarvittava aika palautua tutussa ympäristössä. Tällöin kaikki ylimääräinen koiraa kuormittava kannattaa hetkeksi siirtää sivuun ja jatkaa rauhoittumista arkisten rutiinien siivittämänä.

Joudutko joka aamu pomppaamaan ylös kello viideltä, koska koirasi haluaa ulos ja herättää sinut? Keskittyykö koirasi ulkona alinomaa käpyihin ja keppeihin? Onko koirasi automaattinen reaktio riehaantua uloslähtiessä? Mitä sinä olet saattanut huomaamattasi koiralle opettaa?

Milloin siirsimme vastuumme koiralle?

Välillä ihmettelen Suomen negatiivista ilmapiiriä ja suomalaisten huonoa suhtautumista koiriin. Myrkkylihapullat, koirankakkapussit, lemmikkien kieltävät asunnot ja koirien kiinnipitofanaattisuus saavat minut joskus miettimään, halutaanko koirat poistaa kokonaan Suomen katukuvasta.

Sillä ajatelkaahan kuinka paljon meillä loppupeleissä onkaan käytösongelmaisia ja epäsosiaalisia koiria. Paljon. En aivan suoraan mene väittämään, että ruoho on vihreämpää aidan tuolla puolen, mutta uskon silti vapaamman koirakulttuurin luovan onnellisempia koiria. 

Törmäsin blogitekstiin, joka heti herätti jonkinlaista lämpöä. 

Meillä on toimistolla koiria. Monikossa. On venhäterrieriä, borderterrieriä, espanjanvesikoiraa, kultaistanoutajaa ja novascotiannoutajaa. Löytyy eriroutuisia, eri-ikäisiä ja eri sukupuolta.

Miten töissä voi olla koiria? No siten, että koirat ovat sen luonteisia, että ne voivat olla yhteisissä tiloissa keskellä työpäivää. Se vaatii myös sen ettei toimistossa ole allergikkoja ja sen että paikan kulttuuri ei ole tiukkapipoinen. 

Eläimen läsnäolo tuntuu vaikuttavan myös ympäristöön. Eläimen kanssa ei tarvitse keskustella, silittely riittää.

Asiakkaita koirat ovat tuntuneet myös ilahduttavan, tosin ne harvoin ovat asiakastiloissa mutta lasineukkarin takana ohimennen häntää heiluttava tarkastaja on saanut ihastuneita huudahduksia aikaan.

Omassa kulttuurissamme tuppaamme ajattelemaan, että kymmeniä tuhansia vuosia ihmistä palvellut koira onkin yhtäkkiä arvaamaton eläin ja ansaitsee tulla kohdelluksi sellaisena. Ette varmaan olisi arvanneet, jos sanon, että olen eri mieltä asiasta?

Koira on sopeutuva eläin, joka ottaa vahvasti vaikutteita ympäristöstään. Ihminen voi osallistua koiran sopeuttamiseen ja omalla toiminnallaan vahvistaa tai tukahduttaa erilaisia käytösmalleja. Vaikka perustankin monet koulutukselliset näkemykseni ihmisen auktoriteettiin, olen sitä mieltä, että koiran täytyy saada myös itse oivaltaa.

Mutta me pelkäämme koiriamme. Emme välttämättä sitä, että koiramme jonain yönä keksivät syödä meidät, vaan pelkäämme, että koiramme eivät tottele. Pelkäämme erilaisia tilanteita, joissa koiramme saattaisivat käyttäytyä huonosti. Pelkäämme siedättää ja sopeuttaa koiriamme, sillä kuvittelemme niiden stressaantuvan siitä lisää. Vertauskuvallisesti suljemme ennemmin koiramme kellariin, kuin kohtaamme ongelman.

Tynnyrissä kasvanut koira ei osaa käsitellä tilanteita luontevasti. Me ihmisetkin tiedämme asioita vasta, kun niitä meille kerrotaan. Koiralle emme voi tietenkään kertoa, mutta uudet ja vieraat asiat tulee näyttää. Siinä omistajalla onkin iso, tärkeä rooli.

Viisas, tyhmä vai jopa jälkeenjäänyt?

Meillä ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä koiriin liittyen. Me kaikki haluamme vähän eri asioita. Sanonta toisen roska on toisen aarre pätee nytkin.

Tietenkään luonteellisen terveyden ja tasapainoisuuden vähätteleminen ei pitäisi olla kenenkään mielestä hyvä asia, eikä arjessa pärjäämättömiä koiria saisi jalostaa vääriin olosuhteisiin. Tätä kuitenkin tapahtuu. Koiraa ottaessa pitäisi lähteä asiaa pohtimaan tarpeen pohjalta. Jos ei ole yhtään hajua siitä mitä haluaa, kannattaa miettiä lisää. Täytyy myös muistaa, että kaikkia rotuja ei ole luotu seurakoiriksi tavanomaisen arkielämän jatkoksi. Jokaisen ihmisen ei välttämättä kuulukaan pärjätä jokaiselle koiralle, vaan löytää se koiratyyppi joka kiinnostaa.

Kävin netissä juuri keskustelua sisäsiittoisuuden aiheuttamasta jälkeenjääneisyydestä ja siten sekarotuisten puolustamisesta. Aloin tuota miettimään tarkemmin ja mieleen nousi paljon asioita. Tietysti tuo on hyvä pointti ja varmasti tutkimuksiakin väitteen tueksi löytyy, mutta käytäntö tuskin on aivan noin mustavalkoista. Ei vieläkään unohdeta sitä, että eri rotuja on jalostettu erilaisiin tehtäviin. Itse pidän suurimpana ongelmana päämäärätöntä (ulkomuodollista) jalostamista ja rotujen seurakoiramaistumista, unohtamatta kuitenkaan sisäsiittoisuuden vahingollisuutta.

Nykyään halutaan kaikista koirista mahdollisimman helppoja. Koko rotu voidaan tuomita luonnevikaiseksi jos muutama yksilö ei miellyttänytkään. Monesti se menee niin, että rodut jotka eivät vastaa omia ihanteita, ovat huonoja. Itsekin tuohon välillä syyllistyn ja pidän joitain rotuja turhakkeina ja toisia vain häiritsevinä, mutta niin kauan kun rodulla on jokin käyttötarkoitus johon sitä jalostetaan, tiedän että on ihmisiä joilla on aitoa kiinnostusta ja tarvetta niillekin roduille jotka eivät minua nappaa. Monilla on uskomus, että käyttölinjaiset koirat ovat viettihyrriä joiden pääkoppa pysyy vaivoin kasassa. Toki käyttölinjaisen viettitaso on eri luokkaa kuin seurakoiran, mutta miten voidaan edes olettaa, että huonoilla ominaisuuksilla varustettu koira pärjäisi työskentelyssä? Vietikkyys ei ole automaattisesti linkki käytösongelmiin, hermojen vuotamiseen ja arjen mahdottomuuteen. Epävarmoja toimintakyvyttömiä koiria löytyy näyttiksistäkin.

Entäpä mitä se vietikkyys on, milloin sitä esiintyy ja miten sitä hallitaan? Pelkopurija tai remmirähjä ei välttämättä ole mahdottomilla vieteillä varustettu koira. Riista- tai saalisviettinen koira ei välttämättä ole kodin tuhoaja. Saalisviettiä omaavat niin vinttikoirat kuin saksanpaimenetkin. Riistaviettiä löytyy ajokoirilta, mutta myös noutajilta.

Kyse kun on siitä tarpeesta. Koira suoriutuu parhaiten sen viettejä vastaavasta tehtävästä, eikä mitään yleispätevää rotua ole, joka olisi hyvä kaikkeen. Alkukantaiset rodut on jalostettu siten, että niiden täytyy kyetä itsenäiseen työskentelyyn, kun taas palvelualttiimpi rotu tekee ratkaisuja ohjaajan ohjauksella. Bordercollie sisäistää temput nopeammin ja pystyy tokossa pitkiinkin liikesarjoihin, minkä perusteella sitä voitaisiin pitää ylivoimaisesti älykkäimpänä rotuna. Bordercollie ei silti ehkä pärjää suurta itsenäisyyttä vaativissa olosuhteissa. Vinttikoiran luonne ei välttämättä mahdollista koiran ja ohjaajan saumatonta yhteistyötä. Vinttikoira metsästää saalista pitkillä etäisyyksillä, eikä juurikaan tarvitse ihmistä avukseen.

Keskustelussa otettiin esiin myös erot koirien välisessä kanssakäymisessä. Koirat, jotka eivät kykene leikkimään muiden koirien kanssa, vaan valitsevat esimerkiksi kepin sosiaalisen vuorovaikutuksen sijaan, leimattiin vajaavaisiksi. Tuossa on perää, mutta eikö toimeentuleminen ja muiden koirien sietäminen ole tärkein asia? Olen kuullut sanottavan "belgille paras kaveri on toinen belgi". Tapasimme muutama päivä sitten lenkillä irlanninterrierinartun ja löysin huomattavia yhteneväisyyksiä Turon ja sen leikkitavoissa. Jokunen aika sitten koirapuistossa oli kaksi bordercollieta joiden käytös selkeästi häiritsi Turoa, mutta keskenään ne olivat samalla aaltopituudella.

Laitapa nyt kissa ja hiiri samaan tilaan ja odota niiltä täydellistä sopuisuutta ja ymmärrystä toisiaan kohtaan. 

Rotukoirat ja sekarotuiset

Olen tätäkin aihetta pohtinut jonkin verran ja aikojen saatossa mielipiteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan esimerkiksi tietämyksen lisääntymisen myötä, mutta myös muiden asenteet ja omat kokemukset koiramaailmasta ovat muuttaneet näkemystäni omaan suuntaansa. On helppo tehdä yleistyksiä, mutta niiden sovittaminen käytäntöön ei välttämättä enää pädekään. On monia seikkoja jotka vaikuttavat mm. koiran terveyteen. Kuten on totta, ovat rotukoirat sisäsiittoisia. Yksinkertaisesti ajateltuna voisi tietenkin väittää, että rotukoirat ovat tällöin sairaampia kuin sekarotuiset, mutta aina ei kannata yksinkertaistaa. Annukka Pasi on kirjoittanut hienon ja havainnollistavan tekstin blogiinsa aiheesta ovatko sekarotuiset terveempiä kuin rotukoirat? Jos sitä ei ole vielä käynyt lukemassa, kannattaa ehdottomasti se tehdä. Koska en ole aiheen asiantuntija, en voi antaa kauhean faktapohjaisia väitteitä. Haluan silti tuoda joitain ajatuksiani esiin asian tiimoilta.

On ehkä hieman riskialtista lähteä suorilta käsin kannattamaan sekarotuisia ja niiden kasvattamista vain koska rotukoirat on todettu joissain tapauksissa seropeja sairaammiksi. Tai koska osa kasvattajista vie rotua kohti hautaansa sen sijaan, että veisivät sitä eteenpäin. Tai että jotkin rodut ovat yksinkertaisesti niin sairaita, ettei niitä enää voi millään keinoin pelastaa säilyttäen nykymääritelmien mukaista rodunomaisuutta. Etenkin aivan erilaisten rotujen yhdistelmiä tulisi mielestäni harkita hetki tai tovi. On hienoa, että ajatellaan edes koirayksilöiden tasolla terveyttä, mutta takaako täysin vieteiltään erilaisten rotujen yhdistäminen hyvää koiraa? Minä väittäisin, että eri rotujen yhdistelmissä kannattaa olla tarkka, ja rotumixien teettämiseen tulisikin olla hyvät perusteet. Pelkästään terveydellisten seikkojen käyttäminen syynä on huono, sillä on edelleen olemassa terveitäkin rotuja sekä vastuullisia kasvattajia, eikä sekarotuinen ole automaattisesti terve ja sataprosenttisen kestävä. Ehkä jopa pienemmällä vaivalla voi löytää sen sopivan ja hyvän rotukoiran jos vaan hieman jaksaa tutkia ja on perillä siitä mitä haluaa. Ilman tietoa ja taitoa voi olla vaikea lähteä itse yhdistelemään koiria hatusta heittämällä. Lisäksi ihmetyttää, että monelle seropin hankkijalle kelpaa lähes millainen mixi tahansa. Vielä parempi, jos seropipentueen kasvattaja on vähän valveutuneempi terveysasioiden suhteen. Sellaisen pennun omistaminen on kenties muodikasta. Kannatetaanhan tässä sentään hyvää asiaa! Miksei samanlaista tukea suoda hyville rotupikasvattajille, vaan rotukoiraa hankkiessa puolihuolimaton valinta tehdään helpommin?

Pelkkänä lenkkikaverina ja seurakoirana menee useampikin koirarotu tai seropi, mutta tässäpä ehkä se ongelma ilmeneekin. Tai kuka sen ongelmana mieltää, mutta minusta on hieman harmillista, että koirarodut "seurakoiramaistuvat" yhä kovempaan tahtiin. Tietysti tässä täytyy ajatella kysyntää ja tarvetta, mutta jos ei kaikista tällä hetkellä tarjolla olevista vaihtoehdoista löydä potentiaalista matalien kriteerien kotikoiraa, voi seuraavaksi pohtia miksi sellaista löytyisi sekarotuisenakaan. Toisaalta voihan sitä esittää vastustavansa nykyistä rotukoiratoimintaa, mutta siihenkin tulisi olla perustelut ja tutustua muutaman rodun sijaan useamman rodun tilanteeseen ja eri rotujen harrastajien asenteisiin. Rotukoiria on toki myös FCI:n ulkopuolella.

Käyttökoirien tilanne taitaa (yleistäen) olla parhaimmassa jamassa, sillä luonteen ja terveyden painottaminen on tärkeämpää ja oleellisempaa, kuin näyttelytittelit tai potentiaali sohvannurkassa makoiluun. Monesti heitetään puolustukseksi sellaista, että käyttökoirat ovat ylijalostettuja viettihyrriä ja harrastajat tiukkiksia ja sisäänpäin lämpiäviä, mutta kuinka moni on lopulta itse tutustunut käyttörotuihin ja -harrastajiin? Monia keskusteluja seuraamalla ihmiset ovat oikeastaan jopa aika pihalla aihepiiristä. Eikä se ole koiran syy, jos se on päätynyt huonolle omistajalle. Kai niitä niuhoja löytyy puolin toisin ja myös näyttelykehien laidoilla kohtaa huonoasenteisia ihmisiä.

Mutta jos ei halua harrastaa, ei käyttölajeja, näyttelyitä tai muutakaan? Niin, no. Rotukoiraa ottaessasi et välttämättä ole velvoitettu tekemään sen kanssa mitään. Tietysti on hyvä kunnioittaa kasvattajan toiveita, ja potentiaalisen koiran ominaisuuksien hukkaan heittäminen voi tuntua ikävältä. Siispä harrastuskoiraa etsiessä on minusta melkeinpä viisainta turvautua rotukoiraan, ihan jo siksi että sekarotuisten kanssa tietynlaiset harrastusmahdollisuudet ovat melko heikot ja yhtään tavoitteellisempi harrastaminen on helpompaa koiralla, joka siihen soveltuu. Eikä ole kyse pelkästään koiran ominaisuuksista, vaan tietyn rotuisella koiralla on helpompi myös päästä sisään haluamiinsa piireihin. Kotikoirana varmaan menee koira kuin koira, tietysti mitä tasapainoisempi luonne, sitä mielekkäämpi koira on kotonakin, etenkin kun kyseessä on kokemattomampi ihminen.

En ottaisi mitä tahansa rotukoiraa, itse asiassa on hyvin vähän rotuja joita edes osaan leikillä kuvitella itselleni, mutta vielä pienemmällä todennäköisyydellä turvautuisin sekarotuisiin. Mielestäni ihmisillä on nykyään harvoin kauhean kunnollisia kriteereitä koiranhankinnalle, halutaan vain koira, ehkä joitain pinnallisia mieltymyksiä seuraten. Mielestäni aidon kiinnostuksen puute on nykyään vahvasti osana koirarotujen menettämiseen. Kuka vaan voi saada koiran, ja mikä vielä pahempaa - kuka vaan voi pennuttaa koiransa.

Koirapuistot - hyvää vai huonoa?

Aiemmin vapaanapitoasiaa käsitellessäni aloin pohtimaan myös koirapuistoilua ja siihen liittyviä, usein kovin kielteisiä asenteita nimenomaan koiraihmisten keskuudessa. Tottakai kaikenlaiset ikävyydet ovat mahdollisia, enkä kiellä näiden täys-uunojen olemassaoloa, mutta haluan nyt kirjoittaa hieman omista kokemuksistani puistoilua koskien.

Santalahden koirapuisto, Tampere

Olen huomannut, että useinkaan ei ole merkittävästi väliä sillä millaisia ihmisiä koirapuistossa on, jos on itse valmis tarkkailemaan koirien välistä käytöstä ja tarvittaessa puuttumaan siihen. Myönnän, että aina ei meilläkään puistoilu ole sujunut mallikkaasti ja ennen inhottavia välikohtauksia tuli usein, mutta uskon myös, että ilman ahkeraa puistoilua koiranlukutaitoni ei olisi kehittnyt näin huomattavasti. Osaan tulkita Turon käytöstä, mutta siinä sivussa osaan ennustaa aivan ventovieraidenkin koirien liikkeitä. Todella paljon merkitystä on sillä, kuinka hallinnassa oma koira on. Miten sen käytös vaikuttaa muihin koiriin ja kuinka hyvin se on käskyillä hallittavissa.

Kuten jotkut ehkä tietävät, olin aikoinani aivan onneton koiranomistaja. Todella huono ymmärtämään koirien elekieltä ja käyttäytymistä. En osannut välttää konflikteja ja luotin täysin pelkästään koirien kykyyn tulla toimeen keskenään. Turo otti monasti turpaan ja provosoivalla käytöksellään sen ehkä ansaitsikin, mutta ennen kaikkea minun olisi pitänyt osata katkaista kyseiset tilanteet jo ennen kuin ne edes pääsivät siihen pisteeseen, että koirien täytyi alkaa itse selvittelemään välejään. Se ei ole mahdotonta, eikä edes kovin vaikeaa. 

Olen toki kuullut kommenttia tyyliin "elähän nyt, koiria nää vaan on", kun olen torunut Turoa esimerkiksi jonkin tavaran puolustamisesta tai aivan turhasta ylikuumenemisesta ja rähinöinnistä. Jos alkaisin katselemaan kaikkea touhua sormien lävitse ja välttämään koiran kieltämistä, oltais me pian hyvin epämiellyttävää puistoiluseuraa. Talven pimeys yleensä syö motivaatiota ja Turon sosiaalistaminen jää varsin vähille, ja silloinkin huomaa hyvin selkeästi kuinka hyvä koirapuistokäyttäytyminen on alkanut unohtumaan. Siispä monella muullakin seikalla on väliä, kuin koiran omasta takaa opitulla käytöksellä. Koiralle voi opettaa uusia käyttäytymismalleja ja koiraa voi sopeuttaa. Koira sopeutuu.

On myös melko tärkeää uskaltaa puuttua muiden koirien käytökseen jos siihen tulee tarvetta. Koskaan ei ole minulle negatiivista palautetta siitä annettu, että joskus olen joutunut kieltämään vierasta koiraa sanallisesti, tyrkkäämään jalalla tai jopa harvinaisemmissa tapauksissa tarttumaan niskasta tai pannasta keskeyttääkseni koiran senhetkisen käytöksen. Yleensä pelkkä vakuuttava elekieli riittää, eikä mieleen muistu kuin ehkä yksi tapaus jossa koirani päälle on hyökännyt toinen koira koirapuistossa antamatta minkäänlaisia selvästi havaittavia merkkejä siitä etukäteen, ja jolloin Turo on käyttäytynyt normaalisti ja provosoimatta. Minulla on toki oikeus puolustaa koiraani ja sen teen. Aina muiden koirien omistajat eivät myöskään välttämättä tajua, ettei heidän koiransa käytös ole välttämättä sieltä suotuisimmasta päästä.

On aivan ehdottoman selvää, että omistajalla on suuri vaikutus koiransa käyttäytymiseen. Sillä, mihin omistaja uskoo, on vaikutusta. Koira edelleenkin peilaa omistajaansa ja voi vaikuttaa jossain määrin melkeinpä jopa ajatustenlukijalta, sillä sen verran omistajan tunnetilat kuitenkin koiraan heijastuvat. Ajatuksia ne eivät tietenkään osaa lukea, mutta muita vaistonvaraisia havaintoja varmasti tekevät sitten muuten hyvinkin paljon. Voittehan te miettiä esimerkiksi sitä, suhtautuuko koiranne teihin ja joihinkin vieraisiin ihmisiin eri tavalla? Mulle tulee mieleen sellainen helppo esimerkki, jossa koiralla on suussaan lelu ja omistaja kehoittaa vierasta ottamaan sen reippaasti siltä pois. Vieras kuitenkin luonnollisesti epäröi ja koira murisee. 

Omistajan tai yleensäkin ihmisen oletuksilla siitä, miten koira seuraavaksi aikoo käyttäytyä, on yhteyttä siihen kuinka koira lopulta käyttäytyy. Näin se vain on. Isäni esimerkiksi pitää Turoa potentiaalisena metsästyskoirana, ja hänen kanssaan lenkkeillessä Turolla on viettivire korkeammalla ja jokainen lintu tai muu elukka on tarpeeksi kiinnostava jahdattavaksi tai vähintäänkin haukuttavaksi. Äitini kanssa Turo haukkuu myös ihmisille ja toisinaan autoillekin, oikeastaan kaikelle mahdolliselle jos sattuu huvittamaan. Minulle suuri ongelma on hermoiluni ohitustilanteissa ja remmiräyhäämistä koirille en ole saanut tähänkään päivään mennessä kitkettyä. Eräs ongelmakouluttaja kävi kerran katsomassa Turoa ja handlasi piskin sen verran hyvin, että vaikka mulla meni hetkeä aikaisemmin ohitukset päin mäntyjä, ohjasi hän koiran aivan vaiti ja hihna löysällä isohkon koiran ohi.

Mä väittäisin, että koirapuistot ovat tasan niin hirveitä paikkoja kuin niistä itselleen tekee. Puiston ulkopuolella voi jo hieman tihrustella minkälaista porukkaa siellä on, ja jos kokee ettei itse sovi porukkaan, kääntyy sitten muualle. Turha sitä pahaa mieltä on tarkoituksella lähteä hakemaan.

Perustyytymättömyys

Harmillisen usein kuulee puhetta siitä, kuinka halutaan uusi koira koska nykyinen on tai ei ole jotakin. Tarkoittaako se sitä, että jollain muulla koiralla halutaan korvata nykyinen? Omaan korvaan se kalskahtaa aina kummalliselta, sillä melkein jokainen nuori koiranomistaja haluaa uuden, kivemman, paremman ja hienomman koiran, olipa tarvetta tai ei. Monesti myös pentukuume ohjailee koiranhankintaa. Ikävä kyllä pennut eivät kauaa pysy pentuina, ja pian halutaan uusi. 

Kaikista koirista ei tarvitse tykätä, mutta sille on syykin, miksi sinun kotiisi on päätynyt juuri se koira mikä siellä sattuu olemaan. Oletettavasti sinä liityt jotenkin sen hankintaan. Rotu saattaa olla väärä, tai ehkä kyseinen yksilö ei syystä tai toisesta ole sitä mitä odotettiin sitä hankkiessa. Onko se kuitenkaan koiran syy? Onko se syy jättää koira taka-alalle ja korvata se paremmalla? 

Haaveita saa olla, onhan niitä minullakin, mutta en halua verrata Turoa ja muita koiria toisiinsa. Turo on Turo, se on hyvä tuollaisena ja kouluttamalla olen muovannut siitä "minun näköiseni". Toisinaan ihmiset esittävät sellaisia heittoja kuin "osaispa munkin koira..." tai "olispa mun koira...". Itse kuitenkin uskon, että lähes kaikista koirista saa hyvän oikeanlaisen koulutuksen tuloksena. Väittäisin, että huonosti käyttäytyvä ja tottelematon koira on vain omistajansa aikaansaannosta, jossain on epäonnistuttu. 

Miettikääpä. Ne ovat teidän koirianne. Kohdelkaa niitä sen mukaan. Koira peilaa teidän käytöstänne, koira ei valehtele. Ne ovat eläimiä, mutta hienoja sellaisia. Ne on luotu palvelemaan ihmistä, ihmisen kumppaneiksi. Miten mistään koirasta voi koskaan saada mitään irti, jos ainoatakaan niistä ei pidä riittävänä? Jokaisella koiralla on huonot puolensa, hyviä täydentämään. Hyvä omistaja erottaa koiransa vahvuudet ja heikkoudet, mutta pystyy elämään kaikkien niiden kanssa. Voisin inhota Turoa kuten inhosin sitä sen ollessa pentu, mutta muutin asennettani. Nykyään saa etsiä asiaa, joka olisi mulle sitä rakkaampi. Hyvä suhde sitä paitsi näkyy myös ulospäin. Minun koirastani ei myöskään kenenkään muun kuin minun tarvitse tykätä. Hassua kyllä, siitä tykkää aika moni muu minun lisäkseni, vaikka jotkin sen ominaisuudet eivät ehkä ole aivan toivotuimmasta päästä.

Voit olla tyytyväinen jos koirasi saa sinut silloin tällöin nauramaan. Voit olla tyytyväinen, että sinulla ylipäätään on koira. Ne ovat viattomia, mikä ei tarkoita etteikö niille tulisi pitää kuria, mutta niitä tulisi mielestäni jossain määrin arvostaa. Jokainen koira on ainutlaatuinen. Vaikka saisitkin toteutettua toiveesi rodusta tai harrastuskoirasta tai mistä tahansa, muista kuitenkin, että myös ne aiemmat koirasi tarvitsevat huolenpitoa elääkseen hyvän elämän. Vaikk'eivät ne ominaisuuksiltaan vastaisikaan sitä mitä haet.

Me emme käytä tarpeeksi aikaa koiriimme tutustumiseen. Mitä tuoreempi koiranomistaja on, sitä enemmän hän tarvitsee aikaa oppiakseen tulkitsemaan koirien käyttäytymistä. Toisilla tämä vie pidempään, toisilla vähän vähemmän aikaa, mutta todennäköisesti parhaaseen lopputulokseen päästään silloin kun omistaja pysähtyy välillä hetkeksi ajattelemaan. Mikä omassa koirassa on hyvää, mihin toivoisit muutosta? Jokainen osaa luetella hyviä ja huonoja puolia koirastaan, mutta ovatko ne realistisia ja voiko niihin vaikuttaa, se on jo eri juttu.

Mitä hyvää ja persoonallista teidän koirissanne on, sellaista mitä muissa ette ole havainneet? Mitkä ovat ne asiat, jotka tekevät koirasta juuri sinun koirasi? Me omistajat voimme vaikuttaa noihin ominaisuuksiin valtavasti.

Kun joku alkaa vertaamaan omaansa minun koiraani "no Turo sentään...", nousee niskakarvat pystyyn. Olen tehnyt töitä sen eteen, että Turo käyttäytyy kuten käyttäytyy. Turossakin on ne huonot puolensa, eikä se ole täydellinen. Minäkään en ole täydellinen. Eikä vain se ärsytä, vaan kun nuo ihmiset saavat itsensä usein kuulostamaan siltä, että mikä tahansa muu koira kelpaisi kuin se joka pyörii jaloissa. Onneksi minulla on hieman erilainen mentaliteetti, nimittäin muuten en olisi edistynyt Turon kanssa yhtään. Olisi jäänyt Turolta paljonkin elämää näkemättä ja kokematta "tyhmänä, arkana ja aggressiivisena". Sillä on ilmennyt sellaisiakin ongelmia, joiden vuoksi moni pohtisi jo koiran lopettamista, mutta itse myönnän paljon niistä omiksi virheikseni. Olen tehnyt paljon oppiakseni Turon, mutta sitä kautta myös muiden koirien käyttäytymistä. Minä olen kyennyt myöntämään virheeni, oppimaan niistä, seisomaan peilin edessä ja yrittänyt parantua koiranomistajana. Ehkäpä siinä on syy, miksi minä olen se ihminen, joka parhaiten tietää miten koirani millaisissakin tilanteissa käyttäytyy, ja johon Turo eniten luottaa.

Tietysti jokaisella koiralla on luonteenpiirteensä, eikä koirasta väkisin kannata yrittää tehdä mitään mitä se ei ole. Järkevä omistaja tulkitsee koiraansa ja osaa etsiä koiralleen parhaiten soveltuvan aktiviteetin, josta koirakin aidosti nauttii. Esimerkiksi Turon kanssa olen jättänyt tokon kokonaan pois laskuista, mutta agility vaikuttaisi soveltuvan sille jopa paremmin kuin hyvin. Ja tämäkin vain yksi esimerkki, mutta pätee myös arjessa, täytyy löytää ne oikeat keinot ja avain kunnioitukseen ja lujaan suhteeseen.

Vihaa vaikka vanhempiasi, pomoasi, kasvattajaa, vuokranantajaasi, mitä tahansa siitä, ettei sinulla ole sitä täydellistä koiraa, mutta älä omaa koiraasi. Sillä nimittäin on aika vähän vaikutusvaltaa sinun elämässäsi.